Hyvä lukija,

tämä teksti on pitkä. Sinua on varoitettu.

 

Ehkä se oli koronaviruksen aiheuttama eristystunnelma, joka sai minut puristamaan itsestäni jonkinlaisen välitilinpäätöksen eletystä elämästä.

 

Tarkoitukseni oli alunperin kirjoittaa pintaraapaisua pari piirua syvempi ”vekki”, kurkistus omaan menneisyyteeni, lähinnä työhistoria edellä. Se kuitenkin levisi kuin villiviini talon rappauksissa.

 

Ajattelin, että fuck it. Antaa sen olla, mitä se on. Internet ei tule tästä täyteen, ja saattaahan stoorini jotain kiinnostaakin.

 

Mukana on myös joitain asioita, joista en ole ylpeä ja jotka jälkikäteen hävettävät, mutta yritin raapustaa niistä sen, minkä kehtasin.

 

Näin se lähtee:

Amerikan perintö

Esiintyminen ei kiinnostanut minua lapsena lainkaan. Pyrin olemaan takarivissä koulunäytelmissä ja esityksissä siitäkin huolimatta, että olin suurimman osan peruskoulusta musiikkiluokalla. Korkeintaan soitin kolmatta komppikitaraa tai triangelia koulun kevätjuhlassa.

 

Synnyin Turussa. Ollessani kaksivuotias perheemme muutti Espooseen, jossa vartuin täysi-ikäiseksi. Sen jälkeen olen asunut Helsingissä.

 

Olen ikuisesti kiitollinen vanhemmilleni paitsi saamastani kasvatuksesta myös mahdollisuuksista toteuttaa itseäni. Äiti ja isä olivat molemmat Espoon kaupungin virkamiehiä, eikä rahaa ollut koskaan paljoa. Asuimme Espoon Kirstinmäessä, joka lienee kaupungin halvinta (ja epäsuosituinta) asuinaluetta. Lapsuudessani siellä asui kaupungin vuokra-asunnoissa romanit, 1980-luvun lopulta alkaen vietnamilaiset, myöhemmin somalit, Balkanin sotaa paenneet ja muut misfitsit.

 

Vuonna 1989 perheemme sai pienen perinnön Floridassa eläneeltä Amerikan tädiltä Heleniltä. Hän ei ollut erityisen varakas, mutta kova polttamaan tupakkaa, mikä taisi koitua hänen kohtalokseen. Muistan, kuinka hän tuli ystävänsä kanssa 1983 vierailulle Turkuun. Molemmilla oli sinisenharmaat hiukset ja molemmat polttivat ketjussa röökiä. Pappani vanhan Volvon takapenkin tuhkakupit olivat täynnä valkoisia filttereitä, jotka oli tärvelty räikeän punaiseen huulipunaan. Nyt kun ajattelen, he olivat kuin Simpsonin Margen siskot. Toki sillä erolla, että rouvat olivat erittäin ystävällisiä ja kivoja, vaikka englantia itse osasin korkeintaan sanojen ‘yes’ ja ‘no’ verran.

 

Amerikan tädin perintörahoilla ostettiin perheeseen kaukosäätimellä varustettu televisio, VHS-videot ja tehtiin yksi Rodoksen matka. Ensimmäistä kertaa ikinä olin lentokoneessa 14-vuotiaana. Tuntui etuoikeutetulta, mitä se olikin. Ei kaverit olleet kaikki sellaista kokeneet.

 

Tärkein asia Amerikan perinnössä oli kuitenkin investointi, joka määritti minun elämäni suunnan. Niillä varoilla isäni näet osti myös Panasonicin M7-videokameran.

 

Sillä kameralla aloimme tehdä kaveripiirissä ”elokuvia”: ensin rec-stop -periaaattella, mutta pian kunnianhimo vaati tekemään leikkauksen, efektien ja musiikkien kautta ehtoja videoleffoja. Kävimme editoimassa tekeleitämme Itäkeskuksen, Myyrmäen ja Tapiolan videopajoilla. Teimme muun muassa Karpolla on ase -trilogian, joka huipentui tietysti kolmanteen osaan. Se kantoi alaotsikkoa The Revenge. Nuo pätkät niittivät jonkinlaista kulttimainetta koulussa ja laajemmassa kaveripiirissä. Sarjassa seikkailivat Viron mafia, uusnatsit ja etenkin neuvostoliittolainen toisinajattelija Vladimir Karpo, joka kaappasi tarinassa istuvan presidentin Mauno Koiviston lunnaita vaatien. Näiden toimintapätkien tehosteäänet varastettiin Platoonista ja muista amerikkalaisista sotaelokuvista.

 

Lukeminen ja opiskelu eivät nuorempana innostaneet. Yläasteella meillä oli pelkästään pojista koostuva luokka, joka oli opettajien kauhu. Se oli käytännössä läpän ja paperitollojen heittelyä päivät läpeensä. Osalla oppitunneista opettajat sivistivät nurkassa vain muutamaa kiltimpää poikaa muiden pelatessa korttia tai sekoillessa ympäriinsä. Kuria oli oikeastaan mahdotonta saada luokkaamme, vaikka sitä kävi moni tarkkailuluokanopettajia myöten yrittämässä. Esimerkkinä mainittakoon, että teetimme luokkakaverini kanssa molemmille koulun yleisavaimet, jotta pystyimme olemaan välitunnit sisällä ja juoksemaan tarvittaessa opettajia pakoon lukittuihin luokkiin tai käytäviin.

 

Lopulta yhdeksännellä luokalla saimme ryhmään kolme tyttöä, jotka tasapainottivat menoa hieman. Kun ajattelen jälkikäteen tuota aikaa, nykyinen viihteen tekeminen on itselleni tietyllä tavalla tuota paperitollojen heittämistä. Se on leikkiä. Toki se on ammattimaisesti tehtyä ja punnittua sisältöä (ainakin toisinaan), mutta perusvärinä on tuo sama ”ei oteta mitään liian tosissaan” -asenne. Sen lisäksi media- ja viihdeala ruokkii ja hoitaa suuria egoja. Persoonallisuuksia, jotka ovat omaleimaisia, hyvässä ja pahassa. He tekevät alasta mielenkiintoisen.

 

Peruskoulun jälkeen kävin Kaitaan kuvataidelukiota ensimmäisen vuoden puoliväliin, mutta jätin sen kesken, koska se tuntui liian tosikkomaiselta. Välitunneilla luokkakavereitani kiinnosti lähinnä, mitä kukakin oli saanut siitä ja tästä derivaatasta tulokseksi. Ei maistunut. Jälkikäteen ajateltuna se ei ollut ihme, kun ajattelee, minkälainen sirkus oma yläasteeni oli ollut. Kävin sen jälkeen hetken aikaa myös Tapiolan iltalukiota, kunnes oli todettava, että ehkä minun kouluni olivat nyt tässä.  

 

Aikuisemmalla iällä lukeminen ja kirjoittaminen alkoivatkin sitten kiinnostaa. Jopa niin, että siitä tuli ammattini vuosiksi.

Ensimmäinen ponnistus aikuisten maailmaan

Omien “elokuvien” tekeminen määritti sen, mitä haluan tehdä isona. Loppuvuodesta 1992 tapasimme kauhukirjailija Kari Nenosen, kun innostuimme ystäväni Sami Halsvahan kanssa hänen romaaneistaan. Meillä oli idea tehdä koko illan elokuva eräästä hänen kirjastaan. Jos kieli poskessa tehtyjä Karpoja tai Miami Vice -henkisiä actioneita ei lasketa, olin siinä vaiheessa tehnyt muutamia musiikkivideoita (joissa lähinnä itse esiinnyimme) sekä puolitosissaan tehdyn tunninmittaisen, keskipitkän videoelokuvan nimeltä Peili.

 

Marssimme ystäväni Samin kanssa silloiseen Fantasia Filmiin, jossa meidät vastaanotti elokuvatuottajat Johannes Lassila ja Jukka Helle. Olin 16-vuotias. Ilmoitin halusta tehdä koko illan elokuvan Nenosen kirjasta. Minulta kysyttiin, mitä ajattelin tehdä tuossa projektissa. Ilmoitin olevani leffan ohjaaja.

 

“Aijaa, no mitäs tämä sun kaverisi sitten tekee?” Johannes ja Jukka tiedustelivat hymyillen ironisesti. “No, hän voisi vaikka kuvata”, sanoin ja tuottajat repesivät nauruun. Kuvaaminen ja siihen liittyvä valaisu lienee elokuvan vaativin työtehtävä, etenkin filmille kuvattaessa.

 

Siihen se palaveri sitten päättyikin. Meidät naurettiin ulos. Muisteltiin Samin kanssa myöhemmin, että kävellessämme sisään sanottiin: “Kahvi tuossa juuri valmistuu.” Sitä vaan ei koskaan ehditty meille tarjota.

 

Soitin niihin aikoihin myös Pertti ”Spede” Pasaselle. Esittelin itseni ja hän huusi luuriin: ”Kuka?!” Sanoin nimeni uudelleen. Hän kysyi toistamiseen: “Kuka?!”

“Emme tunne, mutta minulla olisi idea”, takeltelin puhelimeen.

“Ei kiinnosta meitä! Joo, kiitos hei!”

Tuut tuut. Siinä Speden kanssa käyty keskustelu.

 

Tuon tyyliset takaiskut kuitenkin sytyttivät minussa palon päästä elokuva- ja tv-tuotantoihin mukaan, ja pääsinkin harjoittelijaksi muun muassa Stoorifilmin tuottamaan ja Kai Lehtisen tähdittämään TV2:lle tehtyyn Rapman-sarjaan. Meidät ulosnauranut Johannes Lassila palkkasi minut valoassistentiksi Arto Lehkamon Yöjuna-elokuvan työryhmään. Hän kehui asennettani, joka oli jäänyt mieleen. Toinen nauraja Jukka Helle rekrytoi minut tietokoneen käyttäjäksi tietovisailuun vuosia myöhemmin. Sen ohella toimin myös näyttelijöiden autonkuljettajana toisessa sarjassa.

 

Ei sinänsä aivan merkityksetön palaveri, vaikkei kahvia tarjottukaan.

Myyn, olen siis olemassa

Armeijasta päästyäni keväällä 1996 olin vuoden verran ovelta ovelle -kauppias. Amerikkalainen suoramyyntikonttori haki jatkuvasti uusia edustajia kauppaamaan sekalaista kiinalaista roinaa, jota kukaan ei varsinaisesti tarvinnut.

 

Joka aamu menimme toimistolle kahdeksalta pakkamaan lätkäkassillinen tuotteita mukaan ja kuuntelemaan aamun myyntiräpit. Minuutin myöhästymisestä tuli huudot ja parin perättäisen myöhästymisen jälkeen sai potkut. Kaikki myyjät toimivat itsenäisinä ammatinharjoittajina, joten silloin minäkin perustin ensimmäisen oman yritykseni.

 

Kiersin toimistoissa, liiketiloissa ja ihmisten työpaikoilla myymässä kaikkea mahdollista halvoista kynsiviilaseteistä taskulaskimiin, minihierojiin ja korvalappuradioihin. Tuotteella ei ollut mitään merkitystä, vaan hommassa myytiin ainoastaan oma itsensä. Joka päivä tuli myydä 60 esinettä tuotteesta, asiakkaista tai alueesta riippumatta. Välillä ei sujunut, mutta valittaminen tai itkeminen ei auttanut eikä mikään selitys kelvannut. Jos sai 60 kappaletta päivässä myytyä, pääsi soittamaan päivän päätteeksi myyntikelloa koko muun henkilökunnan edessä.

 

Tuo vuosi oli paras koulu, jota olen koskaan käynyt. Sen aikana oppi, kuinka erilaisille ihmisille puhutaan, vaikka olisikin persona non grata. Homma oli kuin luotu minulle ja sain kontolleni kouluttajan tehtävät. Suurin osa “koulutettavista”, jotka tulivat tutustumaan työhön päivän ajaksi, eivät koskaan tulleet enää uudelleen. Osa lähti jo ennen ensimmäistäkään asiakaskontaktia. Se ei välttämättä johtunut kouluttajasta, sillä työ oli yksinkertaisesti todella vaativaa ja siitä oli glamour aika kaukana.

 

Tämän luukutusvuoden jälkeen minut palkattiin myymään uudenlaista mediaa. Meillä oli 1997 Helsingin Asematunnelissa sen ajan mittapuulla edistyksellinen liikkuvan kuvan ulkomainostila, johon myytiin näkyvyyttä käytännössä tv-mainoksille. Myin tuohon mediaan reilulla puolella miljoonalla markalla mainoksia, mutta yrityksen omistajat sijoittivat niistä saadut rahat pikemminkin hauskanpitoon kuin mediansa kehittämiseen, joten homma meni nurin. Itselleni jäi palkkasaatavia sisään aika tavalla, provisiolla kun hommaa tehtiin.

Ibiza ja idiotismi

Ja rahaa todella tarvittiin. Kesät käytiin huvittelemassa muun muassa Ibizalla, jossa hintataso yllätti nuoren turistin ensimmäisellä pariviikkoisella vierailulla. Koko reissulle varatut rahat loppuivat tyyliin kolmessa päivässä. Yökerhoon tai klubiin saattoi maksaa sisään 250 markkaa, juomista puhumattakaan. Onneksi kaveri lähetti lisää rahaa Suomesta. Bileet olivat vertaansa vailla. Mieleen ovat jääneet Priviledgen Manumission-bileet. Klubi oli maailman suurin ja se veti sisuksiinsa 10 000 juhlijaa kerralla. Oli strippareita, jotka syöksivät tulta trapetsilla. Oli vesiputouksia. Oli jättimäisiä ilmapalloja katon rajassa täynnä paperisilppua. Ne räjäytettiiin suurimman hitin nostokohdassa, ja paperisilppu satoi tanssijoiden päälle.

 

Oli vaahtobileitä ja typpitanssilattioita, joissa suihkutettiin hetkellisesti pakkasta juhlijoiden sekaan. Yksi ikimuistoisimpia oli Rooma-teemaiset juhlat, joita mainostettiin arviolta 50 antiikin legioonalaiseksi puetun marssijan voimin kaupungin kaduilla. 

 

Ibizalle sijoittuu oma rocktähtikokemukseni, josta en ole ylpeä. Hajotimme ystäväni kanssa erään hotellihuoneen irtaimiston käytännössä kokonaan. Heitimme ikkunasta ulos takakujalle kaiken, mikä oli irrotettavissa. Hyvin terapeuttinen kokemus – varsinkin, kun ei jääty kiinni.

 

Se oli idioottimainen päähänpisto, mutta siihen aikaan myös hysteerisen hauska tapahtuma. Teko suoritettiin taktisesti juuri ennen kotiin lähtöä, eikä tuho näkynyt talon edustalla tai aulassa, kun palautimme avaimet ja kiitimme vieraanvaraisuudesta. Hotelli oli vaatimaton, eikä siihen aikaan tuollaisissa paikoissa kyselty luottokortteja (ei minulla sellaista ollutkaan) tai muita varmennettuja tietoja asukkaista, joten perään ei paljoa soiteltu. Ei tulisi nykyään mieleenkään tehdä mitään tuollaista, mutta uhmakkaassa nuoruudessa tuokin typeryys oli näköjään koettava.

 

Saattaa olla, että joku klikkiotsikkoija haluaa tehdä hotellihuone-episodista jutun heikkona uutispäivänä… uunituoreena vuodelta 1997.

 

Noina 1990-luvun lopun vuosina olin tehnyt lähinnä aikuisten töitä. Poikkeuksena kaksi itse ohjaamaani autotallissa toteutettua lyhytelokuvaa ja kaksi musiikkivideota irlantilaista folkrockia soittaneelle The Scrapes -yhtyeelle, jonka primusmoottorina ja biisintekijänä toimi nykyään FST:llä Efter Nio -ohjelmassa juontava Mårten Svartsröm. Kävin asiaa muistelemassa vuonna 2017 heidän ohjelmassaan, jossa Mårtenin tuskaksi katsottiin pätkä videotakin. 

 

Ja mitä tulee noihin autotallielokuviin, ensimmäinen niistä oli mafiahenkinen takaa-ajopätkä Espoon Tapiolan vanhoissa tunneleissa kuvattuna. Jälkimmäinen kuvattiin loppuvuodesta 1998 Malminkadun parkkihallissa Helsingissä. Lyhärin nimi on Kaikki kaupan ja sitä on esitetty muun muassa Moon TV:llä. Elokuvan rooleissa on kaksi myöhemmin meritoitunutta, silloin vielä suhteellisen nimetöntä näyttelijää: Matleena Kuusniemi sekä nykyisin Kansallisteatterissa näyttelevä Heikki Pitkänen. 

 

Näiden viihdepläjäysten ohella olin Asematunnelin mediaseinähommien jälkeen töissä ja pienosakkaana pienessä b2b-telemarkkinointifirmassa, jossa sovimme asiakastapaamisia eri alan myyntiedustajille. Se oli pidemmän päälle aika väritöntä toimintaa ja niinpä uudet ajatukset alkoivat kyteä aika pian päässäni. Halusin irti siitä maailmasta.

Kaukomailla

Tein talvella 1999 irtioton kaikesta. Annoin Kallion vuokra-asuntoni pois, myin kaiken irtaimistoni ja lähdin ystäväni kanssa Aucklandiin Uuteen-Seelantiin, jossa oli tarkoitus elää päämäärätiedottomasti ja miettiä elämää. Sain töitä baarista astioiden kerääjänä. Muutaman viikon jälkeen mietin, mitä järkeä tässä on. Tulinko toiselle puolelle maailmaa tekemään tällaista hommaa? Yhtä hyvin voisin suorittaa tätä Suomessa ja tehdä paljon muutakin. Arki oli arkea myös eteläisellä pallonpuoliskolla.   

 

Lopetin työt ja kiersin Uuden-Seelannin pohjois- ja eteläsaaret ristiin rastiin. Mieleeni jäi kiipeäminen Mount Ngauruhoe -tulivuoren kraaterin reunalle. Seuraavana vuonna siellä kuvattiin Taru sormusten herrasta -elokuvatrilogiaa. Toinen ikimuistoinen kokemus oli seikkailu Franz Josefin jäätikön railoissa eteläsaarella. 

 

Uuden-Seelannin kiertämiseen meni noin kuukausi. Maa oli kaunis kuin postikortti, mutta siellä ei ollut kunnon uimarantoja. Lensin Christchurchista Brisbaneen Australiaan.

 

Sain töitä eräästä irkkubaarista, jossa vaatimuksena oli osata piirtää Guinness-tuoppiin oluen vaahdosta apilanlehti eli shamrock. Jonkun aikaa harjoiteltuani sain sen onnistumaan. Baarihenkilökunnan piti tietää myös, mikä on schooner tai stubby. Ensimmäinen on tuoppi ja jälkimmäinen pullo-olut. Oma suosikkini oli VB eli very best Victoria Bitter -olut. Voi jestas sitä kuluikin! 

 

Baarista tienaamillani rahoilla kiersin itärannikkoa viettäen aikaa Noosassa, Gold Coastilla ja Surfers Paradisessa. Pari jälkimmäistä olivat nimistään huolimatta aika muovisia kyliä.

 

Paikka, joka tietyllä tavalla muutti kaiken elämässäni, löytyi Australian itäisimmästä pisteestä. Se oli hippien ja surffaajien suosima Byron Bay. Niemen kärjessä oli majakka, joka valaisi pimeällä veden alta törröttänyttä hylkyä lyhyen matkan päässä rannasta. Aika monta yötä siinä meni tuijotellessa tuota näkyä musiikkia kuunnellen. Tietyllä tavalla löysin siellä itseni. Asuin muiden pummien kanssa Art’s Factory -nimisessä hostellissa, joka oli rakennettu puoliksi subtrooppisen metsän keskelle. Siellä oli huoneita puissa, joiden välillä meni riippusilta majasta toiseen. Puiden muodostamia saaria ympäröi vallihauta, eräänlainen repaleinen lampi, jonka pinta oli täynnä vihreää pikkuruista lehteä niin, että se näytti luotisuoralta ruohoviheriöltä. Eräs ruotsalainen tyttö siitä yritti kerran oikaistakin ”nurtsin poikki”. Lopputuloksena rinkat, kamerat ja puhelimet olivat lammen sameassa pohjassa. Art’s Factoryssa rakennettiin itse diggeridoo’ita ja joka paikka oli täynnä asukkien tekemiä taideteoksia ja muuta erikoista. “Erittäin happoinen mesta”, tuumasin, ja jäin sinne.

 

Olin Byron Bayssa niin kauan kuin rahat minimibudjetilla riittivät, reilun kuukauden päivät. Surffaustakin tuli kokeiltua, vaikken siinä mitenkään hyvä ollutkaan. Sieltä jäi pari ystävääkin, joiden kanssa pidimme yhteyttä vuosikausia. Rahojen ja hauskanpidon loputtua palasin Suomeen oman arvioni mukaan muuttuneena miehenä. Tuo aika oli avartanut paitsi kuvaa itsestäni myös maailmasta, mutta ennen kaikkea se kristallisoi mielessäni sen, mitä haluan tehdä: viihdettä.

Solar Films & intialainen videoseinä

Palasin Suomeen viikkoa ennen vappua ja sain töitä entiseltä Fantasia Filmin tuottajalta Jukka Helteeltä, joka oli ja on toimitusjohtajana Solar Filmsissä. Minusta tuli tietokoneen käyttäjä Nicke Lignellin vetämässä Voitto kotiin -ohjelmassa. Alkeellinen tietokoneohjelma käytti Intiasta tilattua lediseinää, johon oli käsin kolvattu kiinni 27 000 vihreää lediä, ja minun tehtäväni oli operoida tuota jättinäyttöä.

 

Seinän mukana tuli kaksi intialaista insinööriä, jotka eivät koskaan olleet käyneet ulkomailla. He olivat erittäin sympaattisia herrasmiehiä ja halusivat maistaa nautaa keravalaisen ravintolan buffetpöydässä, vaikka yritin aina varmistaa ravintoloissa, ettei annos sisältäisi sitä. Oli kuulemma hyvää. Eivät välttämättä kotona kertoneet kaikille maistaneensa lehmää Suomessa.   

 

Tietokoneoperaattorin homma sopi minulle kuitenkin hyvin. Vastaavan tuottajan, 39-vuotiaan Markus Selinin ensimmäinen kysymys minulle samalla sormiaan heiluttaen oli: “Vedätsä kymmenellä?” Vastasin jotain ympäripyöreää. Lähinnä olin pelannut tietokoneella aiemmin. Paljon. Kysymys kymmensormijärjestelmästä ihmetytti, mutta parikymmentä vuotta myöhemmin luettuani Markuksen elämäkerran selvisi, että Markus itse oli kouluttautunut nuorena nopeassa konekirjoituksessa.

 

Solarilla toimin myös tuotantoassitenttina ja autokuskina näyttelijöille Nelosen suursatsauksessa Mustan kissan kuja. Ajoin Vesa-Matti Loiria ja muita tähtiä kodin ja kuvauspaikkojen väliä.

Jyrki

Tein myös sponsorihankintaa viihdetapahtumiin. Eräänä päivänä Leidit lavalla -kiertueen yhteistyökumppanuuksia myydessäni soitin mainostuotantoyhtiöitä läpi tuotantotöiden toivossa. Puhelimeen vastasi mainostuottaja, joka pyysi, josko voisin auttaa häntä toisessa asiassa. Hän oli juuri saanut kuulla, että seuraavan päivän mainoskuvauksista puuttui esiintyjäavustajia, ja hän pyysi minua ottamaan muutaman kaverin mukaan ja saapumaan kuvauksiin puvut päällä.

 

Keräsin muutaman kaverin, ja menimme kuvauksiin. Tuon mainosfilmin ohjaaja oli Taku Kaskela, joka kysyi minulta kuvaustauolla, olenko koskaan tehnyt juontajahommia. Vastasin kieltävästi, mutta totesin olevani varmasti hyvä sellaisessa, jos tarve vaatii. Taku hymähti ja homma jäi siihen. Kuukausia myöhemmin soitin Takulle ja tiedustelin, mitä hän tarkoitti tuolla kysymyksellä.

 

Hän kehotti minua tulemaan käymään Funny Filmsissä Lasipalatsissa. Saapuessani paikalle minulle valkeni, että kysymyksessä oli Jyrki-ohjelmaa tuottanut yritys. Rehellisesti sanottuna pidin Jyrkiä siinä vaiheessa aika epämääräisenä ohjelmana heiluvine kameroineen ja sekoiluineen, mutta se ei vähentänyt mielenkiintoani tätä mahdollisuutta kohtaan. Teimme koe-esiintymisnauhan, jossa minun tuli esitellä itseni kameralle suomeksi ja englanniksi. Se oli ensimmäinen kerta, kun esiinnyin omana itsenäni kameralle. Homma tuntui hyvin vaivaannuttavalta. Jotain sain kuitenkin änkytettyä.

 

Tuon nauhan perusteella minut kutsuttiin elämäni omituisimpaan työhaastatteluun, jota veti Antti “Pizza” Pekkarinen. Hän kyseli erikoisia ja henkilökohtaisiakin kysymyksiä. Nieleskelin vastauksiksi jotain, mistä en jälkikäteen paljoa muista. Haastattelun jälkeen lähdin kaupungille ja ajattelin, että siinä taisi mennä se mahdollisuus. Muutamaa minuuttia myöhemmin puhelimeni soi ja minut toivotettiin tervetulleeksi töihin juontamaan Jyrkiä. Myöhemmin ymmärsin, että Pekkarisen kysymysten idea oli puhtaasti nähdä, miten reagoin kysymyksiin. Näemmä olin kakistellut vastaukseni tarpeeksi avoimesti.

 

Ensimmäisenä työpäivänä minut tyrkättiin suoraan lähetykseen lukemaan uutisia. Käytännössä ne piti lukea paperista sujuvasti, mutta kuitenkin kameraan katsoen. Tämä jännitti minua sietämättömästi. En ollut koskaan esiintynyt missään tämän kaltaisessa tilaisuudessa, saatikka television suorassa lähetyksessä. Lisäksi minulla on aina ollut jonkinsortin lukihäiriö ja lukeminen vaatii erikoiskeskittymistä.

 

Leikkiin oli kuitenkin ryhdytty, joten eiku meikkiä naamaan ja sitten kameran eteen. Sydän hakkasi ja ääni vähän värisi. Sain kuitenkin tekstin tablattua läpi puoliksi kuivin jaloin. Oli kivuliasta katsoa oma suoritus jälkikäteen nauhalta. Sinänsä ihan ok, ilmeistä ja sanoista päätellen kohtalaisen rauhallinen suoritus, arvioin itsekseni. Mutta jalat vispasivat kuin jonkun kohtauksen saaneina pöydän reunalta roikkuen. En tiedä, kumpi oli epämiellyttävämpää: itse suoritus vai sen katsominen jälkikäteen. Tulikaste juontajana oli saatu. Jostain syystä olin sitä mieltä, että lisää tätä.

 

Jyrkissä opin toimittajan työn perusasiat sekä kameran kanssa työskentelyn. Ensimmäinen haastateltavani oli jo silloin pitkän uran tehnyt Apulanta. En tiennyt, mikä bändi se oli. Oma musiikkimakuni koostui lähinnä ulkomaisesta sähkökitara- tai house-musiikista. Kotimainen musiikkiskene oli minulle vieras. Apulannan haastattelu tehtiin suorana studion (tai ”enviromentin” kuten kanadalaisen emo-ohjelman Much Musicin formaattiraamatussa kuvaustila määriteltiin) viereisessä kahvilassa, jossa yritin suuren pöydän ääressä kysellä bändiltä yhdellä kapulamikrofonilla kaikenlaista ilmiselvää. Pöydän ympärillä seisoi arviolta 50 teiniä tuijottaen ja kuunnellen jokaista äännähdystä. He toki tasan tiesivät, mistä orkesterista oli kyse. Minua hävetti silmät päästäni se sekoilu, joka tuosta tilanteesta saatiin tv-ruutuihin välitettyä.

 

Mutta päivä päivältä tuonkaltaisista tilanteista tuli sujuvampia ja aloin nauttia esiintymisestä. Monta suoraa lähetystä viikossa vajaan parin vuoden ajan opettivat minut juontajaksi.

 

Jyrkin aikaan minulle alkoi tulla työtarjouksia tapahtumajuonnoista. Ne olivat luonteeltaan erilaisia kuin kameran kanssa työskentely. Kamera ei reagoi mihinkään, mitä teet ja sille ilmaisu on dynaamista sekuntipeliä. Esiintymislavalla sen sijaan kontakti yleisöön, sen reaktiot ja niihin vastaaminen ovat keskiössä. Rytmi ja tauot, aivan erilaisia. Yleisölle tai kameralle esiintyminen ovat eri lajeja, vaikkei se olisikaan ulkopuoliselle ilmeistä. Molemmat ovat taitoja, jotka voi oppia, kuten melkein kaiken muunkin tässä elämässä.

 

Tulin paremmaksi seremoniamestariksi tapahtuma tapahtumalta ja Jyrkin loppuessa jouluna 2001 olin ikääni nähden jo kohtalaisen kokenut esiintyjä.

Kirjoittamista opetellessa

Maikkarin lopetettua Jyrkin yhdessä muutamien muiden pitkäaikaisten ohjelmien kanssa vuodenvaihteessa 2002, hakeuduin kirjoittavaksi toimittajaksi tehden juttuja Ilta-Sanomiin sekä silloiseen elokuva- ja tv-lehteen Katsoon. Minulla oli Ilta-Sanomissa oma Backstage-niminen palsta puolentoista vuoden ajan. En osannut kirjoittaa lehtijuttuja, mikä oli tietysti huono puoli tuon ammatin kannalta.

 

Parin erehdyksen ja tiukkasanaisen perehdytyksen jälkeen sitä oppi jonkunlaisen minimivaatimustason, mutta tulivat tekstit joskus senkin jälkeen bumerangina takaisin toimituksesta, kun niiden taso ei tyydyttänyt. Olen hyvin kiitollinen siitä kärsivällisyydestä, jota osakseni sain. Potkittiin pojasta jonkinlainen kirjoittava toimittaja.

 

Kirjoitin Katso-lehteen reportaasin Nimet Marmoritaulussa -leffan kuvauksista Virosta. Se on tietyllä tavalla heidän Tuntematon sotilaansa. Elokuvassa on kosolti sotatehosteita ja räjähdyksiä. Niistä vastasi vanha puna-armeijan pioneeriosasto. En puhunut sanaakaan venäjää eivätkä he englantia, mutta se ei estänyt vodkan kiskomista heidän kanssaan pikkutunneilla kuvauspäivän päätteeksi. Muutamaa tuntia myöhemmin pyroryhmä olikin työntouhussa pellolla räjäyttelemässä maata stunttien ympärillä ilmaan. Kysyin tuottajalta, eivätkö nuo äijät ole edelleen aivan päissään, kun kello oli tuskin kahdeksaa aamulla. ”Nii-in”, tuottaja totesi ja jatkoi: ”Jos heidän ei anneta juoda viinaa, he menevät lakkoon eikä elokuvaa voida kuvata.”

 

Yksi parhaimpia puolia viihdetoimittajan työssä (jo Jyrkissä) oli se, että pääsi matkustamaan isojen viihdetuotteiden ”junketteihin”. Ne olivat haastattelutilaisuuksia, joihin kutsuttiin toimittajia ympäri maailmaa tekemään juttuja uudesta elokuvasta tai levystä. Toimittajia eri puolilta maailmaa koottiin hienoon hotelliin, tuotiin tähdet paikalle ja toivottiin mahdollisimman hyviä juttuja.

 

Oli nuorelle pojalle ikimuistoista lentää Hollywoodiin tai New Yorkiin haastattelemaan Robin Williamsia, Susan Sarandonia, Goldie Hawnia, Jennifer Lopezia, Mobya, Jim Carreyta, Vince Vaughnia tai vaikkapa REM-yhtyettä.

 

Etenkin Robin Williams teki vaikutuksen olemuksellaan. Odotimme Beverly Hillsin Four Seasons -hotellin huoneessa viiden muun toimittajan kanssa häntä saapuvaksi. Hän oli ainakin tunnin myöhässä ja ihmiset alkoivat olla nuutuneita. Äkkiä ovi pamahti auki ja sisään astui Robin Williams huutaen kurkku suorana jotain vokaalia. Kaikki säpsähtivät kohmeesta hereille. Hollwood-tähti asteli häntä lähinnä seisovan aasialaistoimittajan eteen ja kaappasi tuon kevytrakenteisen naisen syliinsä, nosti hänet olkapäälleen ja käveli ulos huoneesta. Kaikki repesivät nauramaan. Hetkeä myöhemmin hän palasi huoneeseen nainen edelleen olallaan ja tarpeetonta sanoa, jää oli murrettu. Seuraavaksi tähti säntäsi ikkunan luo ja tirkisteli sälekaihdinten välistä ulos kuin vainoharhainen. Sitten hän kätteli kaikki ja kyseli, mistä kukin on kommentoiden vastauksia kuplivalla tyylillään. Robin Williams on yksi vaikuttavimmista viihdetaiteilijoista, jonka olen koskaan tavannut. Hän oli jopa Amerikan mittakaavassa yliluonnollinen.

 

Jos pitää mainita vastapainona suurin mulkku, se voisi olla Madonna. Olimme 2000 Tukholmassa ohjaaja Niko Nykäsen kanssa viikon ajan kuvaamassa haastatteluja MTV Europe Music Awardseista Jyrki-ohjelmaan. Tapahtuman esiintyjälista oli komea: U2, Kylie Minogue, Robbie Williams, Red Hot Chili Peppers. Kaikki sujui hienosti paitsi, että Madonna liikkui hallin käytävillä arviolta 10 ihmisen ryhmällä, johon kuului muutama iso turvamies. Nuo lihaskimput painelivat ammattitoimittajia vasten seiniä Madonnan kävellessä ohi aivan kuin nämä olisivat olleet jotain väkivaltaisia häirikköjä, vaikka harva teki elettäkään lähestyäkseen tähteä. Tästä käytiin yleisesti aika kuumana, eikä ihme. Mielestäni ego ja jopa ylimielisyys on joillekin tähdille ihan ok, mutta tuollainen käytös on vaan liikaa. Hän kuitenkin itse näki ja kuuli kaiken, mitä gorillat ympärillä tekivät ja huomasi, miten siihen reagoitiin.  

 

Ilta-Sanomissa oppi kirjoittamaan juttuja ja näki, miten otsikot syntyvät. Minulle on jäänyt mieleen, kuinka menin juttukeikalle Poriin haastattelemaan Sibelius-elokuvaa ohjannutta Timo Koivusaloa. Ennen matkaa minulle sanottiin, että juttua ei tule, jos et kysy ”siitä avioerosta”. En tiennyt asiasta mitään, minua lähinnä kiinnosti leffanteko ja Koivusalon persoona. Toimituksesta selvennettiin, että hän on eronnut hiljattain eikä ole vielä kommentoinut eroa missään. Asia selvä.

 

Porissa tehdessämme haastattelua söimme hyvin ja Koivusalo puhui urastaan ja Sibelius-elokuvastaan laajalti. Noin tunnin mittaisen keskustelun lopussa kysyin avioerosta. Mies meni hiljaiseksi. Sitten hän sanoi: ”En halua oikein sanoa siitä muuta kuin, että en suosittele sitä kenellekään.”

 

Tein jutun elokuva edellä ja kirjasin mukaan myös vaatimuksenmukaisen lauseen avioerosta. Ojensin jutun tuuraavalle esimiehelle paperilla. Hän puhui ääneen pikalukiessaan rivejä: ”Onks se täällä, hetkinen… Yes kyllä! Kiitos, tämä on hyvä.” Lähdin toimituksesta ja seuraavana aamuna herätessäni kävelin Yrjönkadun asunnoltani mäkeä alas kaupungille. Kioskin ikkunassa oli lööppi, jossa komeili Koivusalon naama ja teksti: “En suosittele avioeroa kenellekään.” Itseäni hävetti. Olin mielestäni tehnyt Koivusalon kanssa hyvän haastattelun mielenkiintoisista aiheista, eikä aikomukseni ollut saattaa häntä tuollaiseen julkisuuteen. Pahoittelin tapahtunutta hänelle vuosia myöhemmin tavatessamme. Koivusalo virnisti ja kohautteli olkapäitään. Ei tainnut olla uusi tilanne hänelle.

 

Tapaus ei kuitenkaan varsinaisesti saanut minua pitämään työstäni Iltsikassa. Päinvastoin. Tilanne korostui myös tehdessäni Backstage-palstaa lehteen. Siinä kerrottiin käytännössä julkkisten kuulumisia erilaisten kutsuvierastapahtumien tiimellyksestä. Huomasin, kuinka tilaisuuksissa Jyrki-ajoilta tutut naamat alkoivat välttelemään seuraani peläten ilmeisesti minun olevan jonkinlainen juorutoimittaja. Pitkälti tuosta syystä johtuen lopetin kyseisen palstan tekemisen puolentoista vuoden jälkeen, vaikka siitä maksettiinkin hyvä korvaus suhteessa käytettyyn aikaan.

 

Palstaa vielä tehdessäni tapasin kuitenkin tulevan bestmanini ja lapseni kummisedän Jaajo Linnonmaan ensikertaa. Haastattelin häntä palstaani varten Räsypokka-ohjelman juontajana Cafe Carusellissa pidetyissä juhlissa. Jaajo laukoi suoria sanoja nauhuriin hyvällä huumorilla höystettynä. Pari päivää myöhemmin puhelimeni soi ja toisessa päässä oli Jaajo: ”Mä kuulin mun kavereilta, että olen antanut sulle jonkun haastattelun toissapäivän bileissä… Kuule. Tutustuin sinä iltana ensimmäistä kertaa ’Herra Pirtuun’, joten sopisiko mitenkään jättää mun jutut julkaisematta, mitä ikinä olen sulle sanonutkaan?”

 

Olin vähän pettynyt. Jutut olivat hauskoja ja räiskyviä, eikä niissä minun nähdäkseni ollut mitään hävettävää, mutta sovimme kuitenkin jättäväni läpät julkaisematta. Siitä alkoi kaveruutemme.

 

Noihin aikoihin esiinnyin myös Solarin Filmsin tuottamassa Haluatko filmitähdeksi -sarjassa takahuonereportterina. Tuon ohjelman voitti Hanna Karjalainen (Kinnunen), jonka palkintorooli Levottomat 3 -elokuvassa jäi aika vaatimattomaksi, mutta avasi hänelle kenties muita ovia myöhemmin.

Totista painia

Tuotin Helsingin Kulttuuritalolla taltioidun Culture Shock -showpainispektaakkelin Urheilukanavalle. Tuon painitapahtuman järjestäjä oli kokematon, mutta innokas helsinkiläisnuorukainen. Hän lennätti pienen piirin tuntemia painitähtiä Amerikasta, Japanista ja Britanniasta tapahtumaan, jonka lipputulot jäivät hyvin pieneksi suhteellisen hyvästä markkinoinnista huolimatta. Tuo nuori järjestäjä jäi yhtiölleni velkaa tehdystä televisiotaltionnista enkä ollut ainoa velkoja. Tuota kuoppaa hän päätti täyttää vielä suuremmalla tapahtumalla Helsingin jäähallissa, jälleen underground-starboihin turvautuen. Paikalle tuli ehkä 500 ihmistä. Se oli kauheata seurattavaa. Olin paikalla katsojana, lähinnä jännittämässä, saako yhtiöni koskaan rahojaan.

 

Ensimmäisenä kehään nousi neljän showpainijan ryhmä. Eräs painijoista hyppäsi kehän ylimmältä köydeltä maassa selällään makaavan vastustajan päälle konttausasennossa niin, että tämän pään piti jäädä hänen polviensa ja kyynärpäittensä väliin. Hyppääjä teki kuitenkin virheen ja hyppäsi polvet edellä maassa makaavan poskipäähän. Tuomari huusi jotain verhojen taakse ja näytti keskeytysmerkkiä. Kukaan ei tiennyt, mitä tehdä. Järjestäjä ei ollut varautunut tällaiseen tai hankkinut paikalle lääkintähenkilökuntaa. Hetken huutamisen jälkeen painija hoiperteli itse ulos kehästä. Häneltä valui norona verta silmästä, korvasta, nenästä ja suusta.

 

Jäähallin tapahtumissa lakisääteinen, yleisöä varten paikalla oleva ensiapuryhmä kipitti portaita alas pukuhuoneeseen auttamaan. Lopulta tuo painija makasi Meilahden sairaalassa muistaakseni 7 viikkoa ennen lentoa kotiin Yhdysvaltoihin. Hänen kallonsa oli murtunut kolmesta kohtaa ja oli kuulemma lähellä, ettei hän kuollut.

Radio on kuollut, eläköön radio

Kesällä 2002 päätin hakea radioon vetämään lähetyksiä. En ollut sellaista tehnyt aiemmin, mutta sain näytönpaikan kesätyöläisenä ehkäpä Jyrkin ansiosta, sillä en mitenkään ihmeellistä koenauhaa SBS-Radioilla saanut aikaiseksi. Aloitin KISS FM:n viikonloppujuontajana top 30 -listan parissa. Parin viikon kokeilun jälkeen esimies tuli sanomaan, että minulle olisi enemmän käyttöä alakerran Radio Cityssä. Se sopi minulle. Tein Cityssä viikonloppu- ja iltavuoroja juontaen suorasukaisella ja välillä piikikkäälläkin tyylillä. Tunsin olevani radiossa kuin kotonani. Kaikki sisältö oli itse määriteltävissä ja minulla oli illuusio (kuten muillakin radion tekijöillä), että omaisin jotain uniikkia sanottavaa.

 

Syksyllä 2002 kanavalta ilmoitettiin, että he haluaisivat minut vetämään kanavan tärkeintä ohjelmaa, aamushowta. Palkkaneuvottelut eivät kuitenkaan sujuneet hyvin. Se oli ensimmäinen niistä kahdesta kerrasta elämässäni, kun ylihinnoittelin itseni (toinen tapahtui vuosia myöhemmin erääseen Supercell-yhtiön projektiin liittyen). Summa, jota pyysin ei ollut jälkikäteen mietittynä suuri, mutta heidän mielestään liikaa kokemus- ja taitotasoni huomioiden.

 

Radiohommat loppuivat siihen, kunnes soitin häntä koipien välissä seuraavana talvena, josko voisin tulla tekemään taas viikonloppuja kanavalle. Raha ei ollut kynnyskysymys. Siihen suostuttiin ja palasin pitämäni työn pariin. Kesällä 2003 heräsi uudelleen tarve rakentaa uusi aamushow Radio Cityyn. Tällä kertaa olin neljän hakijan joukossa, joista kolmesta tulisi uuden shown juontajia.

 

Homma haluttiin ratkaista improvisaatioteatterin näyttelijän vetämällä yhden päivän workshopilla, jossa meidät neljä laitetiin leikkimään ja näyttelemään keskenämme erilaisissa kuvitteellisissa tilanteissa. ”Voi luoja, mitä pelleilyä tämä on”, mietin mielessäni. Ei tarvitse varmaan mainita, miten suoriuduin. En ollut impronäyttelijän silmissä helposti innostuva. Se oli ihan totta. Mutta hommalla ei ollut minun nähdäkseni mitään tekemistä hyvän radiodynamiikan etsimisessä.

 

Testi puhui korutonta kertomaa osaltani. Jäin aamushow-kolmikon ulkopuolelle ja jatkoin viikonloppuohjelmien tekemistä.

Bisneksiä kellarista

Perustin osakeyhtiön, jonka tehtävänä oli tuottaa viihdealan sisältöjä. Vuokrasin parin tutun kanssa Korkeavuorenkadulta Helsingistä kellaritilan toimistoksi. Toisessa huoneessa oli oma toimistoni ja toisessa kahden kaverini mainostoimisto Active Ark. Väki naapurihuoneessa lisääntyi jatkuvasti, eivätkä he mahtuneet enää toimimaan niissä tiloissa. Lopulta Active Arkista kasvoi satoja ihmisiä työllistävä suuri kansainvälistynyt toimija.

 

Kellaritoimiston perustamisen aikoihin sain idean esportsin (vaikkei tuota termiä ollut vielä keksitty) Suomen mestaruuskilpailuista, oikeastaan konsolipelaamisen SM-kisoista. Hommasin rahoittajat, yhteistyökumppanit ja tuotin Vanhalla Ylioppilastalolla maaliskuussa 2004 kaksipäiväisen Games SM -tapahtuman, jossa pelattiin PES-konsolijalkapalloa, NHL-jääkiekkoa, WRC-rallia sekä Tony Hawk -skeittauspelejä. Palkintona oli tuhansia euroja rahaa. Tapahtuma keräsi vajaa tuhat osallistujaa, mikä oli meille pettymys, vaikka innostusta oli laajalti.

 

Jälkiviisaasti (joka ei ole viisautta ensinkään) voidaan todeta, että olimme liian ajoissa ja liian isosti liikkeellä. En yhtiöni kanssa itse kärsinyt rahallisesti tappiota, mutta silti pettymys oli iso.

 

Tuona keväänä tapasin tulevan vaimoni Anninan. Muutaman viikon tapailun jälkeen hänen veljensä Atte kuoli moottoripyöräonnettomuudessa. Tuosta tragediasta, ja sen muistamisesta, syntyi kymmenen vuotta myöhemmin Will remember you -hankkeemme.

Heikelän Herätysliike ja moniajo

Samana keväänä kehittelin erään ystäväni kanssa Yle TV1:lle Talousvalmentaja-ohjelmakonseptin, jonka myimme ensin tuotantoyhtiö Crea Videolle ja sitten yhdessä heidän kanssaan Yleisradiolle. 16-osainen tv-sarja laittoi yksittäisten ihmisten talousasioita kuntoon. Toimin sarjan ohjaajana, käsikirjoittajana ja toisena tuottajana.

 

Tuon Ylen sarjan tuotannon lähtiessä käyntiin kesällä 2004 SBS:n radiojohtaja Tomi Yrjölä (jonka kanssa olin jo kahtena aikaisempana vuonna neuvotellut aamushown tekemisestä tuloksetta) pyysi minut huoneeseensa ja tarjosi kolmannen kerran paikkaa aamushowssa. Tällä kertaa se rakennettaisiin minun ympärilleni ja ohjelma tottelisi nimeä Heikelän Herätysliike. Juontajaparinani toimisi Teemu Suominen ja osa-aikaisesti myös ajoneuvoksena sittemmin tunnettu Jussi Halli sekä uutisissa räväkkä Pauliina Tuomola (nykyään Grym). Mietin, että olen juuri lupautunut vetämään 16-osaisen televisiosarjan alusta loppuun, mutta hei, kerran täällä vaan eletään. Kaikesta päästiin nopeasti yhteisymmärrykseen ja paine uuden shown aloittamiseen oli kova. Näin oma aamushow-urani käynnistyi heinäkuussa 2004.

 

Seuraavassa kuussa aloitin Talousvalmentaja-ohjelman tekemisen päällekkäin aamuradion kanssa. Se oli nyt ajateltuna aika sairasta.

 

Käytännössä menin aamukuudeksi radiolle ja shown päätyttyä taksilla kuvausryhmän kanssa lastaamaan kalustoa. Sitten kuvaamaan sarjaa. Kuvauksissa olin noin iltayhdeksään, minkä jälkeen kirjoittelin seuraavan päivän tarkat käsikirjoitukset, kuvausaikataulujen yksityiskohdat työryhmälle sekä ideoin seuraavan aamun radiosisällöt. Muutaman tunnin unien jälkeen aamushowta vetämään ja sitten sama uudelleen. Joka päivä ei kylläkään kuvattu, mutta hommaa riitti silti aamusta iltaan tuotantojärjestelyiden ja käsikirjoitusten parissa.

 

Tätä rumbaa kesti elokuusta jouluaattoon, jolloin ohjelma saatiin valmiiksi. Juuri ennen joulua sain elämäni toistaiseksi ainoan paniikkihäiriökohtauksen. Luulin seonneeni. Pääsin hetkeksi kurkistamaan, miltä tuntuisi menettää mielenterveytensä. Makasin sängyllä pari päivää ennen joululoman alkua. Mietin ostettavia joululahjoja. Äkkiä en saanut enää otetta ajatuksistani. En pystynyt kontrolloimaan niitä. Minusta tuli matkustaja oman pääni sisällä. Kauhistuttava tunne. Olin sopinut tapaavani ystävän baarissa, jonne ryntäsin etuajassa päästäkseni pois neljän seinän sisältä. Olin varma, että henkilökunta huomaa minun olevan hullu. Mietin, miten selitän tämän töissä ja miten selitän tämän läheisilleni. Sitten ystäväni tuli paikalle. Hän osasi rauhoitella, että paniikkihäiriö tuo vain on, ei mitään sen vakavampaa. Otetaan vähän iisimmin jatkossa.

 

Talousvalmentajasta tuli hyvä sarja ja olen siitä edelleen ylpeä. Ja Radio Cityn Heikelän Herästyliikekin tuntui keräävän kuulijoita ja hehkutusta.

Meri ja uusi järjestys

Seuraavana keväänä ostin veneen. Olin haaveillut siitä lapsesta asti. Lapsuuden kesät olin viettänyt käytännössä Airiston rannalla sijaitsevalla kesämökillämme. Toisinaan mökillä vieraili sukulaisia ja perhetuttuja veneellä. He viipyivät päivän tai pari ja heidän lähtiessä katselin, kuinka vene katosi näkyvistä kohti uusia seikkailuja. Olen siitä lähtien aina halunnut veneillä. Meri on aina toiminut rauhoittavana elementtinä itselleni, ja vihdoin kesällä 2005 minulla oli varaa ostaa jonkinlainen kippo, jolla seikkailla. Sen jälkeen olen jokaisena kesänä veneillyt Saaristomerta ristiin rastiin. Siihen ei kyllästy koskaan. Veneeni oli vaatimaton Sea Ray 220 DA, vaikka radiolähetyksissä siitä puhuttiin jahtina, joka ei mahdu kunnolla kääntymään Itämerellä.

 

Kesällä 2005 järjestettiin Live Eight -tapahtuma kahdeksassa suuressa kaupungissa jatkona 1985 Live Aid -spektaakkelille. Minut lennätettiin Philadelphiaan Nokian toimesta tekemään haastatteluja artisteista sekä videosisältöjä, joita myös striimailtiin ympäri maailmaa. Nokia oli tässä aikaansa edellä, sillä ihan esimerkkinä: Tuolloin Youtubessa ei ollut ainoatakaan yli miljoonaa katselukertaa saavuttanutta videota, harva Yhdysvaltojen kampuksien ulkopuolella oli kuullut Facebookista eikä yhtään nykyisen kaltaista älypuhelinta oltu vielä kehitetty.

 

Kesällä 2005 ollessamme ohjelmamme promootiokiertueella Tampereella juontajaparini Teemu Suominen istutti minut alas ja pamautti pöytään pullon viskiä. Hän kaatoi meille lasilliset ja meni vakavaksi. ”Olen pahoillani, mutta joudun lopettamaan. En jaksa tehdä tätä enää”, Teemu sanoi. Ymmärsin häntä.

 

Jokaisessa ammatissa on huonot puolensa. Aamujuontojen huonoin puoli ei ole aikaiset herätykset vaan se, että käytät päivittäin henkiset voimavarasi heti kärkeen aamulla. Lopun vuorokaudesta käyt varavirralla eikä energiaa riitä kunnolla. Se tekee arjesta haastavaa.

 

Sitä voisi verrata tärkeän esitelmän pitämiseen. Ensin valmistelet ja jännität. Sitten koittaa h-hetki, keho pumppaa kropan täyteen adrenaliinia ja yrität suoriutua parhaasi mukaan. Esiintymisen päätyttyä huokaiset syvään. Nyt se on ohi. Olet tyytyväinen, muttet oikein pysty keskittymään kunnolla mihinkään. Ajatukset harhailee. Aamuohjelman tekijöillä jokainen päivä on tuollainen. Se ei ole ongelma viikon tai kuukauden ajan, mutta kun se jatkuu pitkään, siitä tulee kuormittavaa. Toki kokemuksen myötä sitäkin oppii sietämään paremmin.

 

Teemu Suomisen lähtö ohjelmasta oli isku. Olimme juuri saaneet shown lentämään. Tarvittiin uusi juontajapari. Esimies ehdotti taloon Sport FM:ltä tullutta Aki Linnanahdetta. En ollut aluksi aivan vakuuttunut ideasta. Aki tuntui ottavan jotkut asiat työn suhteen hyvinkin vakavasti ja itse olin tottunut leikkisämpään menoon. Valitsimme kuitenkin Akin ja se oli ehdottomasti oikea veto. Muutaman kuukauden tekemisen jälkeen hänestä alkoi kuoriutua rennommalla otteella asioihin suhtautuva veijari ja ohjelman flow alkoi toimia päivä päivältä paremmin.

Pokeri

Noihin aikoihin innostuin pokerista. Käynnissä oli pokeribuumi, joka toi pelin myös televisioon suurille massoille. Netissä oli helppo tehdä rahaa, jos ymmärsi perusasiat, mutta moni pelaaja ei ymmärtänyt. Muutaman pokerioppaan luettuani pystyin pelaamaan sellaista yksinkertaista pokeria, jolla silloin voitti tuhansia euroja kuukaudessa, välillä viisinumeroisia summia. Ja mikä parasta, voitot olivat EU-alueella verovapaita. Pelasin 4-6 pöytää yhtä aikaa isolta ruudulta tunteja päivittäin.

 

Meillä oli kaveripiirissä Dianapuiston lähellä kellarissa oma mancave, jossa oli snooker-pöytä, pieni elokuvateatteri ja mikä parasta: pokeripöytä. Reilun kymmenen hengen porukalla pyöritimme kellariklubia, jota kutsuttiin nimellä Bronson Club. Siitä tuli myöhemmin elokuvatuotantoyhtiö. Jokaisesta pelisessiosta lohkaisimme pienen osuuden juomakassaan, jolla täytettiin jääkaappi tulevia peli-iltoja varten. Sessioiden erikoisuus oli se, että jokaiselle pelistä pudonneelle laulettiin pöytäseurueen voimin Sound of musicista tuttu sävel: ”So long, farewell, auf Wiedersehen, goodbye. Adjö, adjö to you and you you…” Viimeisen falsetista lauletun “goodbyen” aikana lähtijä vilkutti ovenraosta.

 

Rockmusiikilla meni lujaa vuosikymmenen puolivälissä. Lordi voitti Euroviisut ja firman pikkujouluissa toimitusjohtaja Leena Ryynänen lauloi Teräsbetonia. Rock oli niin mainstreamia kuin se ikinä voi olla. Kuulijalukumme nousivat paitsi musiikin suosion ansiosta myös hyvän tekemisemme johdosta. Juonsin myös samaan konserniin kuuluneelle Voice-tv-kanavalle 100% Rock -nimistä ohjelmaa, joka lähinnä yhdisteli studiossa tehtyjä juontoja ja musiikkivideoita.

Rock

Loppuvuodesta 2006 voitimme Linnanahteen kanssa Vuoden radiojuontaja -palkinnon. Gaalaa varjostivat osaltaan uudet ministeriön jakamat toimiluvat. Radio City ja Sävelradio joutuivat lopettamaan toimintansa, sillä nuo taajuudet oli päätetty antaa radiobisnekseen mukaan haluneelle Sanoma WSOY Oyj:lle. Radio Cityn vanhasta taajuudesta tuli Radio Rock ja Sävelradiosta Radio Aalto.

 

Suomen toiseksi vanhin kaupallinen kanava Radio City tuli tiensä päähän ja sille järjestettiin hautajaiset Kaapelitehtaan Merikaapelisalissa. Ohjelmaan kuului mm. ortodoksipapin vetämä suitsuke-saattue, jossa Radio Cityn arkku kannettiin salin läpi lavan eteen. Jumalan pilkkaa tai ei, olin mukana kantamassa arkkua, mutta niin kuin monesti showbisneksessä, viimeinen kerta ei ole viimeinen. Muutamaa vuotta myöhemmin Radio City nousi haudastaan uuden taajuusnipun voimin.

 

Ennen hautajaisia Sanoman radiohanketta vetänyt Kari Laakso palkkasi minut uudelle Radio Rock -kanavalle vetämään aamushowta, joka starttaisi tammikuussa 2007. Otin mukaani Aki Linnanahteen ja saimme tuottajaksemme turkulaistaustaisen Harri Moision, jonka nimesin Sika-Harriksi yhden sisäpiirivitsin mukaan. Tiesin Helsingin yöstä erään tuolla lempinimellä kulkeneen henkilön. Harri Moisio ei alun perin esiintynyt omilla kasvoillaan Rockin kuvastossa ja hänen hahmostaan korostettiin lievästi ilmaistuna testosteronintäyteinen.

 

Ennen uuden aamushown alkua sille piti keksiä nimi. Olin aina rakastanut Tim Burtonin Batmania, sen synkkää, pilvenpiirtäjien sävyttämää kaupunkikuvaa. Uuden aamushown tunnus- ja välimusiikit saivat (kröhöm) vaikutteita Batmanista. Nimeksi ehdotin muutamia vaihtoehtoja, joista mielestäni paras oli Heikelä-Linnanahde Korporaatio. Sen kantanimessä yhdistyvät kovat ja räiskyvät konsonantit ja se oli provosoiva ja mahtaileva, kuten itse ohjelmasisältökin. Tiimi piti nimeä hyvänä. Firman johto ei ollut täysin vakuuttunut, mutta luotti kuitenkin näkemykseemme.

 

Vanhalla kanavalla Radio Cityllä ei soitettu juurikaan varsinaista metallimusiikkia, vaan se pelasi lähinnä 1980-luvun tukkaheviklassikoilla, grungen ikivihreillä sekä uudemmalla rockilla The Darknessin, Volbeatin ja Teräsbetonin tapaan. Vaihtelin toisinaan jotain raskaampia klassikoita lähetysvirtaan ja sain niistä kunnon huudot silloiselta musiikkipäälliköltä. Hän saattoi marssia studioon, kääntää kaiuttimet hiljaiselle ja tiedustella voimasanojen ryydittämänä, mitä on tekeillä. Tuplabasarin soittaminen kun kuulemma karkoitti kaikki kuulijat.

 

Uudella kanavalla, Radio Rockilla tehtiin etukäteen laaja musiikkitutkimus, joka viittasi myös raskaammalle poljennolle olevan tilausta. Radio Cityn lopettaessa lähetyksensä he laittoivat taajuudelle hammaslääkärin poran ääntä soimaan taukoamatta, jotta kuulijamassa kaikkoaisi ennen uutenavuotena tapahtuvaa Radio Rockin eli Sanoma Oyj:n radiostarttia.

Lentävä lähtö Korporaatiolle

Radiojohtaja Kari Laakson kanssa puhuimme, että ensimmäinen soitettava biisi pitäisi olla Metallican Master of Puppets. Se on metallimusiikin ikivihreä klassikko ja osoittaa ensimmäisestä sekunnista lähtien pesäeron entiseen kanavaan.

 

Ja niin 1.1.2007 00:00 Master of Puppets pamahti soimaan. Aamushown tekeminen alkoi paria viikkoa myöhemmin ja saadessamme ensimmäiset kuulijalukumittaukset luvut olivat häkellyttäviä. Radio Cityn kuulijaennätys oli ollut noin 550 000 viikkokuulijaa ja nyt uusi kanava sai vastaavaksi luvuksi noin 750 000 viikkokuulijaa. Parhaimmillaan tuo luku kävi 925 000:ssa vuosikymmenen lopulla.

 

Etenkin miehet pääkaupunkiseudulla olivat yleisömme keskiössä. Hain jossain vaiheessa Finnpanelin luvuista kohderyhmämme ydintä. Epävirallisesti laskettuna kohderyhmässä 18-35 -vuotiaat miehet pääkaupunkiseudulla arkisin kello 6-10 Korporaatiolla oli 65% osuus kuulijoista. Seuraavaksi suurin oli muistaakseni Suomipop 11% kanavaosuudella ja loput asemat olivat sitä pienempiä.

Paluu televisioon ja univelka

Keväällä 2007 aloitin sisältöyhteistyön vedonlyöntiyhtiö Unibetin kanssa, joka on kestänyt vuoteen 2020 asti. Pokeribuumi oli tuonut Suomeen televisioidun pokerin. Minut palkattiin Unibetin kustantaman Pokeritähti-ohjelman juontajaksi JIM ja MTV MAX -kanaville. Kuten mainittua, pelasin tuohon aikaan itsekin nettipokeria päivittäin, vieläpä positiivisella kassavirralla. Pörssikuplan puhjetessa loppuvuodesta 2008 omista nettipeleistäni kuitenkin katosi suurin osa niistä huonoista pelaajista, joilta rahani sain. Se oli selkeä muutos. Pelasin muutaman kuukauden tajutakseni, ettei helppoa rahaa enää ole ja että pelini on kääntynyt pakkasen puolelle. Lopetin päivittäiset pelit siihen. Sen jälkeen olen käytännössä pelannut pokeriturnauksia, noin 40 turnausta Euroopassa ja pari Pohjois-Amerikan puolella. Neljä kertaa olen voittanut turnauksesta rahaa ja kerran olen ollut finaalipöydässä sijoittuen kuudenneksi. Se tapahtui Cannesissa syksyllä 2015, vain kuukautta ennen lopettamistani Radio Rockilla.

 

Esikoispoikani syntyi kesällä 2007 ja sai kasteessa nimen Julius. Radio Rockin ryhmä tuli kanavapäällikkö Sami Tenkasen johdolla Uunisaareen varpajaisiin mukanaan lahja. He olivat koettaneet miettiä, mitä hankkia minunkaltaiselleni turhamaiselle wannabe-snobille. Tenkanen luovutti minulle lyhyen puheen pidettyään samppanjamiekan, jolla katkaistiin pullon kaula Napoleonin tapaan korkkia avaamatta. En ole vielä käyttänyt tuota esinettä, mutta tallessa se on.

 

Loppuvuodesta pieni vauva kotona ja ennen kaikkea vuosia jatkuneet aamuherätykset olivat sekoittaneet unirytmini täysin. En ole koskaan ollut aamuvirkku, päinvastoin. Lapsesta lähtien olen valvonut mahdollisimman myöhään. Kun ilta tummuu, asiat muuttuvat mielenkiintoisiksi. Uni ei tule ennen puoltayötä ilman lääkkeitä, vaikka olisin kuinka väsynyt. Luonnollisesti tämä piirre loi ristiriidan vetämäni shown aikataulun kanssa. 

 

Asioiden kasautuessa ajauduin tilanteeseen, jossa valvoin öitä läpeensä, kun nukahtamattomuudesta nouseva vitutus esti vähäisetkin unen mahdollisuudet. Unen vähyys alkoi näkyä käytöksessäni ennen kaikkea lähetyksen ulkopuolella. Saatoin saada vaikkapa sisäiset raivarit, jos jonkun auto oli parkkeerattu siihen kohtaan katua, josta hetken mielijohteesta halusin sen ylittää. Ei ihan freesiä touhua.

 

Tilanne alkoi käydä sietämättömäksi ja astelin sisään minulle suositellulle Unikliniikalle. Minulle tehtiin testejä ja eteeni lyötiin monisivuinen lomake, jonka päälle lääkäri haastatteli minua tehden lisämerkintöjä. Lopulta hän kertoi mielipiteensä: ”Olen nyt lukenut kaiken materiaalin sinusta ja haastatellut sinua perusteellisesti. Tähän ongelmaan on hyvin yksinkertainen ratkaisu: Vaihda työpaikkaa! Et voi luontaiselle unirytmillesi mitään.”

 

Se ei tullut kysymykseenkään. En luopuisi hyvin lentävästä ohjelmastamme ja työstä, jota rakastin. Sain lääkäriltä melatoniinireseptin ja sillä mentiin. Se myös auttoi pitkässä juoksussa ja opin jotenkin hallitsemaan tilannetta.  

 

Loppuvuodesta Korporaatioon palkattiin apulaistuottajaksi ja silloin tällöin lähetyksessä esiintyväksi persoonaksi Nelosen uutisten toimittaja Jenni Heikkilä, joka sai myöhemmin mennessään naimisiin uudeksi sukunimekseen Alexandrova.

 

Aloin juontaa Neloselle Oscar-valvojaisia, tietynlaisia Oscar-gaalalähetyksen kisastudioita. Kotimaista elokuvaa juhlistavan Jussi-gaalan isännöin Baba Lybeckin kanssa Neloselle myös kertaalleen.

Juoksukilpailu omasta päästä

Kesällä 2009 löimme Linnanahteen kanssa vedon, että pystyisin juoksemaan maratonin ilman treeniä. Aki naureskeli puheilleni. Rehellisyyden nimissä on todettava, että tein pitkiä kävelylenkkejä ja juoksinkin muutaman kerran ennen h-hetkeä eli ihan kirjaimellisesti en ollut treenaamatta. Itse suoritus oli määrä toteuttaa Vantaan maratonilla lokakuussa, mutta olin kuumeessa tapahtumapäivänä ja minun oli peruttava osallistumiseni. “Selityksiä”, tuhahtivat jotkut. Tiedettiinhän se, että näin se Heikelä luistaa tiukan paikan tullen.

 

Sinä syksynä ei enää järjestetty toista maratonia, jossa olisin voinut ottaa revanssin, joten oli järjestettävä oma maraton.

 

Sain suostuteltua Espoon rantamaratonin järjestäjät tekemään minulle oman 42 195 metriä käsittävän reitin Kirkkonummen keskustasta rantaviivaa seuraten aina Radio rockin Tehtaankadun toimituksen eteen asti. Tuo operaatio sai nimekseen ironisesti Heikelä Arctic Challenge. Uusi päivämäärä oli 5.11.2009. Tapahtumapäivänä tuuli kovaa ja lämpöasteita oli muutama eli sää väritti sitä, mitä nimi lupasi. Vedimme normaaliin tapaan ensin aamulähetyksen ja sen jälkeen matka kävi Kirkkonummelle, josta lähdettiin matkaan Marce Rendicin lähettämänä klo 13.00. Linnanahde selosti tapahtumia eri pisteistä suorana Rockin taajuudelle.

 

”Juoksemiseni” oli hidasta, eikä polkupyörällä reittiä näyttänyt kaveri ollut ottanut huomioon pimeän laskeutumista. Ensimmäiset 25 kilometriä menivät helposti. Sitten alkoivat ongelmat kipujen muodossa. Kävelinkin joitakin nousuja, huonokuntoinen kun olin. Ajattelin etukäteen, että jäseniin iskenyt kipu hellittää varmaan lähempänä maalia, kun toivo loppumisesta on näköpiirissä. Ja paskat. Askel askeleelta juoksemisesta tuli väkinäisempää.  Oman haasteensa toivat huollon puuttuminen reitin varrelta ja muun liikenteen seassa juokseminen.

 

Reitin varrelta tuli kannustusta. Autot tööttäilivät ja aina välillä joku oli tien vieressä tsemppaamassa. Viimeisen kympin juoksin pilkkopimeässä. Espoon ja Helsingin rajalla sijaitsevaa Karhusaaren ulkoilulenkkiä pyörän perässä kiertäessäni oli mahdotonta kunnolla nähdä, mihin jalkansa laittaa ja askelkin muistutti lähinnä zombien raahautumista. Jos jalkaterä olisi osunnut mihin tahansa kuoppaan tai puun juureen, olisi matkanteko varmasti loppunut siihen. Turha olisi ollut selittää. Eihän se Heikelä jaksa maaliin asti.

 

Tuurilla siitä selvittiin ja loppujen lopuksi laahustin Tehtaankadun päähän ajassa 5 tuntia 12 minuuttia. Maalissa oli vastassa huutava pieni väkijoukko, omia frendejä ja läheisiä ja muutama rekka, jotka tööttäilivät hetken kunniaksi. Linnanahde onnitteli rehdisti suorituksesta.

 

Harvoin on ollut niin euforinen olo kuin kotiin päästyäni. Sain läheisiltäni suorituksesta palkinnoksi portviinipullon ja sikareita. Niitä rappuni tuuletusparvekkeella nautiskellessani tuulettelin ja nauroin makeasti. On myönnettävä, että seuraavana aamuna kuudelta Tehtaankadun studion portaiden nouseminen ei ollut kaikista gasellimaisinta.

Aki lopettaa

Muutamaa viikkoa myöhemmin Aki Linnanahde lopetti Radio Rockilla. Hän oli toki kertonut päätöksestään jo kuukausia aiemmin, mutta sanomattakin on selvää, että se jätti ison loven ohjelmaan. Akista oli tullut vuosien saatosta läheinen työkaveri ja ystävä, jota arvostan suuresti.

 

Jos aamushown jäsenistö muuttuu, se on aina ongelma ja uudelleen oppimisen paikka - etenkin, kun kyseessä on pitkään tutkaparina ollut, yleisön tuntema persoona, jonka jokaisen äänähdyksen ja eleen voi itse aavistaa pari sekuntia etukäteen. Shown tekemisessä on pitkälti kysymys rytmistä ja toiselle syöttämisestä. Uuden ihmisen kanssa oppimiseen menee pitkään, joskus sekään ei riitä. Radiojohtaja Tomi Yrjölä sanoi joskus toivoneensa, että radion aamuohjelman tekijät voisi pistää ikkunattomaan huoneeseen pariksi vuodeksi harjoittelemaan ja tuoda heidät studioon vasta, kun kaikki alkaa sujua.

 

Tämän lisäksi yleisöllä menee parhaimmassa tapauksessa vuosia tutustua uuteen hahmoon, koska kuvaa ei ole nähtävissä. Pelkän äänen perusteella ihmisen persoonan hahmottaminen on hyvin hidasta ja usein harhaanjohtavaa. Ilman kuvaa ihmisen äänessä häiritsee moni asia enemmän kuin kuvan kanssa.

 

Akin lopettamisen jälkeen hän tarjosi minulle täyden illallismenun ravintola Demossa maksaakseen paitsi maratonvetonsa, mutta myös kiittääkseen minua yhteisistä vuosista. Se oli hieno ele ja jäi syvästi mieleen.

Syötsä jotain vaahtoa?

Emme järjestäneet Akin työn jatkajasta julkista hakua, vaan kävimme läpi omia kontaktejamme. Muutamia kutsuttiin tapaamaan meitä ja tehtiin joitakin koenauhoja. Muun muassa Juha Perälä kävi tekemässä koenauhan kanssamme, koska olin pitänyt hänen otteistaan Metroradion aamussa. Tunsin Kim Sainion vuosituhannen vaihteesta. Hän oli television monikameraohjaaja sekä Daruden kanssa maailmaa kiertänyt VJ. Hauska mies kuin mikä. Kim oli ilmaissut muutaman kerran kiinnostuksensa radiota kohtaan, jota hän oli kouluvuosistaan lähtien unelmoinut tekevänsä. Sessioiden jälkeen päädyimme ottamaan Sainion mukaan remmiin.

 

Vaikka olin tuntenut Kimin vuosia, oli hankalaa saada juttua lentämään oikealla tavalla heti startista. Kim puhui koukeroisia ja pitkiä lauseita, joista minun itseni oli toisinaan hankala saada kiinni. Vauhtiin päästyämme saimme juttumme hyvään lentoon ja Radio Rock teki kuulijaennätyksensä seuraavana vuonna.

 

Mieleenpainuneita hetkiä olivat vierailu vapaamuurarien suurloosissa ja Kimin ajo jopolla Kolera-altaaseen keskellä talvea. Homma toimi hyvin. Keväällä 2010 Korporaatio palkittiin vuoden radio-ohjelmana ja jälkikäteen minua hävetti oma kiitospuheeni, jossa vittuilin NRJ:n aamupojille. Idioottimaista egoilua.

 

Loppiaisena 2011 vaimoni synnytti meille toisen pojan, Noelin. Vähän sen jälkeen vuorostaan Kim Sainio ilmoitti lopettavansa. Aloin miettiä, onko minussa jotain vikaa juontajakollegana, kun näin kävi taas. Jos olen rehellinen, olen miettinyt, olisiko minun pitänyt tukea Kimiä hänen radiouransa ensimmäisenä vuotenaan enemmän. Huomioni oli vain kiinnittynyt shown parantamiseen ja unohdin sen seikan täysin, että Kim aloitti radion tekemisen meidän ohjelmastamme ja olisi ollut varmasti hyötyä puhua kaikki asiat auki ja avoimesti. Yleensähän ammatissa kuin ammatissa aloitetaan jostain muualta kuin huipulta, mitä radiossa edustaa aamushown tekeminen. Olkoonkin, että Kim oli kovaksi keitetty viihteen ammattilainen, jokainen laji vaatii omat taitonsa kuten sain huomata itse aloittaessani yleisön edessä tapahtuvat puhujakeikkani tapahtumissa.

 

Yksi Kimin toistuvia huvituksen aiheita oli snobismini finedine-ravintoissa. Hänen mukaansa kävin syömässä ”jotain vaahtoa”. Tästä syystä järjestimme Sainion läksiäiset hienossa ravintola Postresissa ja kuinka ollakaan parissa annoksessa oli… vaahtoa. Tämä riemastutti meitä. Kostean ja pitkän lounaan jälkeen kokoonnuimme isommalla ryhmällä ravintola Teatterin päiväbaariin, johon teimme kymmenen ihmisen kasan keskelle lattiaa kellon ollessa tuskin neljä iltapäivällä. Kim oli tietysti alimmaisena. Voi sitä huudon määrää. Lapsellista tietysti, mutta helvetin hauskaa.

 

Vähän ennen Sainion läksiäisiä Jenni Alexandrova palasi äitiyslomalta, jonka aikana häntä oli paikannut ansiokkaasti Veera Karhuvaara.  Alkoi uuden juontajan metsästys. Tällä kertaa haimme radiopersoonaa julkisesti. Kaikista hakijoista kutsuimme koenauhoja kanssamme tekemään pyöreästi tusinan ehdokasta. Kaikista sujuvimmin juttu toimi stand up -koomikko Riku Sottisen kanssa. Valitsimme hänet ja aloitimme puhtaalta pöydältä. Sitä ei kestänyt kuin muutaman kuukauden ja on sanottava, ettei se juttu missään vaiheessa lähtenyt asemalta.

 

Sottisen jälkeen kyselin johdolta, josko vihdoin Radio Aallon aamuihin jo Linnanahteen aikaan siirtynyt Harri Moisio olisi käytettävissä Korporaation täysiaikaisena juontajana. Toimiessaan ohjelmamme tuottajana 2007-2009 Harri oli ollut äänessä epäsäännöllisesti. Olin kysynyt saman Moisio meille -kysymyksen jo kahden aiemman rekryn yhteydessä. Häntä kuitenkin tarvittiin naapurikanavalla, joten vastaus oli jälleen kielteinen.

Mr. Moisio?

Jennin osuutta ohjelmassa kasvatettiin Riku Sottisen aloittaessa niin, että hän oli tuotantotöidensä lisäksi Korporaation täyspäiväinen juontaja. Sottisen lähdön myötä jäimme kaksin tekemään ohjelmaa. Olimme olleet Jennin kanssa kollegoita vuosia ilman mitään ihmeellistä, mutta jäätyämme kaksin studioon meidän välillemme alkoi kehittyä jotain, joka kasvoi lopulta romanssiksi. Tilanne oli lievästi sanottuna huono, koska olimme naimisissa molemmat tahoillamme. Siitä koitui pitkän piinan jälkeen kaksi avioeroa. Lainatakseni Timo Koivusaloa: En suosittele kenellekään. Sen jälkeen olimme Jennin kanssa pari syksyyn 2019 asti.

 

Vuonna 2012 Harri Moisio vapautui Radio Aallon aamusta ja halusimme hänet ehdottomasti osaksi Korporaatiota. Harri oli heti valmis, mikä oli lottovoitto. Moisio on yleistiedoltaan ylivoimainen. Jos sanot hänelle jonkun Kiihtelysvaaran kunnanvaltuustossa takavuosina vaikuttaneen nimen, Harri kertoo henkilön uran muut käänteet, mahdolliset urheilusaavutukset ja lasten lukumäärän. Harrin suomen kieli on lähes virheetöntä ja hänellä on ilmiömäinen kyky löytää huumoria todella mustistakin tilanteista.

 

Jos juontamista vertaa vaikkapa jalkapalloon, usean kollegan kanssa voi pomputella pelivälinettä vuorotellen toiselle syötellen. Toiset pitävät palloa itsellään pidemmän aikaa ja tekevät pari kikkaa siinä matkalla syöttäen pallon sitten takaisin. Hyvä juontajapari osaa syöttää pallon eteenpäin lähemmäksi maalia ja jopa puolustuslinjan taakse tyhjän maalin eteen. Harri pystyy tekemään pallolla mitä tahansa. Hän saattoi myös kävellä pallon kanssa ulos stadionilta tai syödä sen. Se oli erikoisnautinnollista, koska ikinä ei tiennyt, mitä sieltä tulee seuraavaksi. Jotkut eivät pidä sellaisesta, vaan haluavat olla kartalla, missä mennään jo etukäteen, mutta itse olen aina tykännyt heittää kaikki pallot ilmaan ja jännittää, saadaanko niitä kiinni.

 

Harri on myös kuin italialainen urheiluauto. Hänen kanssaan voi ajella rantabulevardilla hitaasti suojateiden yli ja olla kaikille kiva jäätelöä syöden. Tai sitten… Voi kokeilla, miten kone kiertää, kun putket aukeavat 5000 kierroksen jälkeen moottoritien startissa. Autoista puheen ollen…

Top Gear tulee Suomeen

Syksyllä 2012 maailmankuulu autoviihdeohjelma Top Gear oli tulossa Suomeen osana kansainvälistä areenakiertuetta. Heidän showkonseptinsa oli yhdistellä nopeita autoja, pähkähulluja kilpailuja ja ironista läpänheittoa, aivan kuten itse tv-ohjelmassakin. Kiertäessään Euroopan maita he käyttivät yhtenä esiintyjistä paikallista juontajaa kahden Top Gear -persoonallisuuden seurana. Näin esitykseen saatiin paikallista twistiä.

 

Minua suositeltiin Radio Rock -näyttöjeni perusteella tehtävään. Lensin Birminghamiin tapaamaan Jeremy Clarksonia, Richard Hammondia ja James Mayta. Heidän kanssaan tehtiin näennäinen työhaastattelu, joka nyt lähinnä oli kieliposkessa heitettyä läppää kameralle. He kyselivät kaikenlaista häröä: “Mitä rock-kanavanne soittaa? Michael Boltonia?” En paljoa saanut sanottua ja hyvä, jos ymmärsin, mitä he tirskuivat keskenään, mutta se ei vaikuttanut päätökseen palkata minut Helsingin tapahtumien kolmanneksi juontajaksi. En ymmärrä, miten kerta toisensa jälkeen olen saanut uskomattoman paskoilla koenauhoilla paikan.

 

Brittiläisellä työryhmällä oli kummallinen tapa tehdä kaikesta erikoishierarkista. Esimerkkinä Birminghamin Top Gear Live -tapahtumassa oli paikalla Ilta-Sanomien toimittaja Saku-Pekka Sundelin, jonka oli määrä tehdä minusta juttu lehteen Suomen tuleviin Top Gear -esityksiin liittyen. Tuo haastattelun sopiminen meni neljän eri ihmisen kautta, joilla kaikilla oli kiireinen olemus, korvanappi, kirjoitusalusta sekä radiopuhelin. Lopulta yksi heistä tuli ilmoittamaan, että minulla on haastattelu suomalaisen median kanssa. Sanoin hänelle, että sovimme Sakun kanssa jo aiemmin, että tapaamme shown jälkeen ovien vieressä. Tästä alkoi koko komentoketjun lävistänyt ”abort, abort” -keskustelu radiopuhelimilla ja lopuksi yksi heistä tuli kuittaamaan minulle, että haastattelu on nyt siirretty toiveideni mukaisesti. Ok, asia selvä. Kyllä me suomalaiset kuitenkin sitten suhtaudutaan asioihin käytännön läheisesti eikä tehdä niistä liian vaikeita.

 

Top Gear Live -tapahtumissa pääsi kurkistamaan, millaista olisi olla maailmantähti. Jeremy Clarkson ja James May sekä kiertueen vastaava tuottaja Chris Hughes halusivat liikkua ainoastaan tietynlaisilla mustilla Range Rovereilla. Ne jouduttiin vuokraamaan Venäjältä, sillä Suomesta ei löytynyt yhtään kappaletta toivotuilla varustepaketeilla. Mietin mielessäni, kuinkakohan monta pääsylippua jouduttiin myymään, jotta kuitattiin kahden Rangen vuokrat kaikilla herkuilla.

 

Top Gear -ryhmä saapui Helsinkiin ja heille piti saada jokin tila, jossa voimme käsikirjoittaa ja tupakoida ketjussa. En tarkoita vertauskuvallisesti vaan kirjaimellisesti. Herrat Clarkson ja May vetivät mallua posket lommollaan enkä itsekään ollut mikään punakeuhko. Tupakointiystävällinen työtila kaikilla mukavuuksilla oli elinehto.

 

Kuten vanhimmat teistä muistavat vuonna 2012 käytännössä kaikki tilat olivat savuttomia eikä säännöistä uskallettu poiketa. Kuitenkin desinghotelli Klaus K näki tässä mahdollisuuden ja tarjosi suuren kabinetin käyttöömme. Röökiä paloi, ja mikä tärkeintä, shown käsikirjoitus syntyi.

 

James May kysyi siirtyessämme autoon, mistä olen hankkinut punaisen talvitakkini. Kerroin sen olevan suomalaisen Makian takki. Hän halusi samanlaisen. Tartuin puhelimeen ja soitin Makialle. Ennen puhelun yhdistymistä Clarkson keskeytti: “Minne soitat?” Kerroin soittavani Makialle, jotta Jamesille saadaan takki. Molemmat pyysivät yhteen ääneen sulkemaan puhelun. He selittivät, etteivät voi ottaa takkia ilmaiseksi vastaan eivätkä voi edes saada siitä alennusta. Siitä täytyy maksaa täysi hinta ja saada kuitti todisteeksi maksusta. Top Gear on kansainvälinen hittiohjelma ja sen tekijöille tarjottaisiin ilmaiseksi kaikenlaista miljoonien erikoisautoista lähtien, jos he vain suostuisivat ottamaan lahjuksia vastaan. Jos vaikkapa Mercedes antaisi heille uudet SLS:t, olisi heidän vaikeaa suhtautua niihin kriittisesti. Lisäksi televisio-ohjelmaa tuottanut BBC oli käsittääkseni asian suhteen erityisen tarkka. Lopulta saimme Jamesille punaisen Makian takin täyteen hintaan ja se on näkynyt muutamissa ohjelman jaksoissa.

 

Neljä päivää kestäneessä Top Gear -spektaakkelissa oli puolensa. 22 000 ihmistä kävi katsomassa showta Messukeskuksessa. Käytössäni oli musta Range Rover suomalaisine autokuskeineen, joka toki oli engelsmannien paikalla ollessa mielin kielin ja sitten minulle kahden kesken enemmän ”älä nyt luule ittestäs liikoja” -asenteella. Sama koski Messukeskuksen henkilökuntaa. Esiintymisareenan mustan verhon takana oli rivi monitoreja, joista me juontajat seurasimme auto- ja moottoripyörätemppujen edistymistä ja tottakai poltimme savukkeita. Siis sisällä messuhallissa, voi kamala. Lukuisten autojen pakokaasut ja palanut kumi? Pah, niillä ei ollut merkitystä, ihan normaalia sisällä, mutta se rööki, se oli syntiä. Clarkson poltti valkoista Marlboroa, May vihreää ja itse poltin sinistä LM:ää. Heti harjoituksista lähtien monitorien vieressä oli kaksi isoa metallista kulhoa, molemmissa kymmenen askia tupakkaa, toisessa valkoista ja toisessa vihreää mallua. Kussakin kulhossa oli valmiiksi avattuna yksi aski, josta oli vedetty muutama tupakka helposti saataville, jotta tähden oli helppo antaa palaa. Ensimmäisen päivän jälkeen henkilökunta pyysi minua näyttämään omaa tupakka-askiani. Seuraavana aamuna sain elämäni ensimmäiset ja ainoat työsuhderöökit, kun rivistöön oli ilmestynyt sinistä lämäriä. Olin urani huipulla.

 

Pudotus oli kuitenkin nopea. Top Gear Live showssa oli eräs kohtaus, jossa brittitähdet menivät kahdestaan fiilistelemään superautoja osana erästä ohjelmaosiota. Itse jäin verhon taakse katsomaan hommaa monitoreista ja kuinkas muuten, laitoin palamaan. Hetken kuluttua varjoista kuului tymäkästi: ”Laitetaas se tupakka pois.” Levittelin käsiäni ja esittelin kulhoja täynnä tupakka-askeja. Ääni jatkoi: ”Tiedetään, tiedetään, tähtiä ollaan, mutta laitetaan se tupakka nyt pois.” Asialla oli keltaiseen liiviin sonnustautunut Messukeskuksen vahtimestari. Tumppasin tupakan. Tiesinhän minä, ettei sisällä saa polttaa. Mutta eipä vaksi Yhdistyneen kuningaskunnan tähtiä uskaltanut torua, joten tupakointi jatkui siinä siivellä pitkin viikonloppua. Hähää.

 

Itse show sujui hyvin. Jokainen näytös alkoi osaltani vanhan traktorin ajamisella keskelle areenaa samalla, kun Clarkson vittuili nimeni ääntämisestä: ”So welcome Mr Heikellaaah laah, Heikalahlahlahlaaa!” Parkkeerasin traktorin ja puhuin yleisölle suomea. Kerroin juontavani ohjelmaa Englannin Hannu Karpon ja Enska Itkosen kanssa ja yleisö nauroi äänekkäästi. Päästessämme ensimmäisen näytöksen alun jälkeen verhojen taakse, Clarkson ja May kysyivät, mitä ihmettä sanoin yleisölle, kun he nauroivat noin. Sanoin, että liian vaikea selittää englanniksi.

Lopun alku vai alun loppu?

Jennin siirtyessä Korporaatiosta Sanoma-konserniin liitetyn Suomipopin iltapäivään olimme Harrin kanssa kaksin ja tuottajaksi palkattiin Turussa pitkään vaikuttanut Juha Kortelainen, josta tuli myöhemmin Radio Rockin kanavapäällikkö. Ohjelma toimi kuin unelma. Kävimme juontamassa muutamana vuotena myös Sörkka Rock -tapahtumaa Sörkan vankilassa.

 

Teimme kesäisin Korporaatio vesillä -spesiaalia, jossa seilasimme suorassa lähetyksessä Princess 66 -jahdilla Helsingin vesillä. Kävin Ahveniston kuuluisalla moottoriradalla ajamassa Teslaa ja Metropolian ammattikorkeakoulun rakentamaa konseptiautoa ERA:ta. Mieleenpainuneita kokemuksia kaikki.

 

Oma polttoaineeni alkoi kuitenkin olla lopussa. Olin kesällä 2013 perustanut kaikessa hiljaisuudessa Solace Media Oy -nimisen startupin yhdessä yhtiökumppanini Mikko Ahlholmin kanssa. Sen perusajatus oli digitalisoida edesmenneiden muistamista ja tarjota vaihtoehto hautausmaakäynneille. Sijoitin projektiin oman mittapuuni mukaan paljon rahaa. Me rakensimme prototyypin, etsimme rahoittajat, saimme Tekesiltä tukea ja tuotekehityslainaa ja palkkasimme loistavan ohjelmointi-tiimin.

 

Olin tullut siihen pisteeseen, jossa minun oli myönnettävä Korporaatio-urani tulleen täyteen. Tuntui, että jauhoimme päiväni murmelina -hengessä samoja juttuja päivästä toiseen. Eikä tilannetta auttanut, että rockmusiikki oli pysähtyneessä tilassa. Mitään uutta ei tuntunut syntyvän syntynyt sähkökitaramusiikissa. Samoja juttuja säestivät samat biisit aamusta toiseen. Koko muu maailma tuntui olevan yhtä suomiräppiä, joka kuulosti iskelmälle tai toisin päin. En ole koskaan tykännyt suuresta osasta suomimusiikkia sen melankolisen otteen takia, poikkeuksia toki on paljonkin. En ymmärrä, miten suomalaiset pystyvät kuuntelemaan sellaista musiikkia kuin vaikkapa Kaksi vanhaa puuta -biisi on. Mieleni tekee lähinnä tehdä itsari.

Taitelijaelämää

Halusin tehdä muutakin kuin radiota, vaikka se olikin ollut parasta työtä elämässäni siihen mennessä. Ilmoitin kesällä 2015 lopettavani 39-vuotissyntymäpäivänäni 16. lokakuuta. Oman aamushow-urani viimeinen vieras oli suuresti ihailemani futispersoona Pasi Rautiainen toiseksi viimeisessä lähetyksessä.

 

Koitti toistaiseksi viimeinen aamuni radiossa. Sanomattakin on selvää, että se oli tunteikas. Kutsuin kaikki vanhat kollegat 11 vuoden aamushow-urani varrelta porrastetusti käymään ja muistelemaan aikoja. Lähetys kesti kuusi tuntia. Se oli totaalinen tunteiden vuoristorata, joka sisälsi naurua, nostalgiaa, liikutusta ja lopulta myös itkua. En muista tuosta lähetyksestä paljoakaan jälkikäteen. Yrityksen johto tuli paikalle kiittämään ja ojentamaan lahjoja. Sanomataloon oli saapunut ohjelman faneja ja tuntui, että kaikki oli paikalla yhtäaikaisesti.

 

Menimme lähetyksen ja juhlahumun päätyttyä pitkälle lounaalle ravintola Demoon ja sieltä alkuillalla erikseen varattuun juhlatilaan. Juhlin synttäreitäni samalla. Ystävät ja kollegat olivat kaikki läsnä. Radio Rockin väki oli minulle yllätykseksi sopineet Ismo Alangon esiintymään juhlissa. Kylmät väreet kulkivat selkäpiitä, kun Ismo veti täysillä palkeilla Taitelijaelämää niin, että sali raikasi. Yksi elämäni ikimuistoisimmista päivistä.

Digitaalinen kalmisto

Noin kuukausi Korporaatiossa lopettamiseni jälkeen tulimme julki muistolehtostartupillamme, joka sai nimekseen Will Remember You kansainvälistymistä ajatellen. Ajatus lähti alun perin omasta tarpeesta. Kävimme aikanaan perheenä paljon silloisen vaimoni Anninan veljen haudalla, mutta tuntui, ettei siellä käyty kuitenkaan riittävästi. Heräsi ajatus, voisiko tuota tilannetta helpottaa nykyaikaisin keinoin.

 

Julkaisimme sen beta-versiona, kuten startup-maailmassa on tapana. Teimme julkaisuvideon, joka selitti palvelun perusajatuksen. Saimme suuren huomion hankkeellemme ja sen ideaa kiiteltiin. Julkaisua seuranneena iltana ja yönä jotkut ylilauta.orgin pellet keksivät hyödyntää järjestelmässä olevaa aukkoa ja loivat palveluun vitsinä idioottimaisia muistotilejä ja nauroivat päälle. Kolmen hengen ohjelmointitiimiltämme meni koko yö, jotta tuo aukko saatiin tukittua, mutta vihdoin aamuviideltä oli rauha toimistossa. Jonnejen sikailusta huolimatta startti oli ok. Muutama sata tosimielessä tehtyä muistopaikkaa oli hyvä alku. Siltä se tuntui.

Puhuminen on uutta minulle

Halusin kokeilla myös jotain uutta esiintyjänä. Uusi asia minulle oli julkiset puhekeikat. Inspiraatiopuheenvuorot erilaisissa tilaisuuksissa - tai miksi niitä haluaa kutsua.

 

Olen aina ollut huono pitämään puheita tai kertomaan ihmisille jotain merkityksellistä. Se on eri asia kuin narratoida esimerkiksi ohjelmakokonaisuutta lavalla, televisiossa tai radiossa. Olin vuoteen 2015 mennessä juontanut ja moderoinut arviolta kolminumeroisen määrän erilaisia yritystilaisuuksia. Olin vetänyt paneelikeskusteluja erilaisissa seminaareissa kaikesta maan ja taivaan välimaastossa. Milloin puhuttiin sähköisen liikenteen latausverkoista, sote-uudistuksen vaikutuksesta kolmanteen sektoriin, rakennusten eristemateriaaliuutuuksista tai talouden hallintajärjestelmistä. Kokemusta oli, muttei sellaista, joka olisi auttanut tässä uudessa lajissa.

 

Speakers Forum, joka oli aiemmin toiminut yhtenä keikkamyyjistäni, alkoi tarjota nimelläni puheenvuoroja. Myöhemmin myös MySpeaker ja Puhujatori. Kävin puhumassa muutamissa tilaisuuksissa. Olin aivan järkyttävän huono. Hävettää miettiä jälkikäteen, mitä jäsentelemätöntä roskaa on tullut suollettua. Olen menettänyt kontaktin yleisöön ja yrittänyt taplata homman jotenkin loppuun. Kuten koomikot sanovat, kuolin lavalle. Huh huh. Mieleeni tulevat ainakin Canonille, kiinteistövälittäjille ja peruskouluopettajille vedetyt keikat tuolta ajalta. Pahoittelut niistä tilaajille ja yleisölle. Pitäisi melkein maksaa rahat takaisin – paino sanalla melkein.

 

Onneksi olen hyvä tekemään asioita, joissa olen aivan paska. Pikkuhiljaa olen saanut juonen päästä kiinni, oppinut käyttämään vaihtuvaa puherytmiä, tarkkailemaan yleisöä ja reagoimaan siihen ja ennen kaikkea löytänyt oikeanlaisen tavan puhua niin, että kaari minitarinoineen kantaa 30-90 minuutin session. Näin parikymmentä tilaisuutta myöhemmin olen jo aika hyvä puhuja. Olen vetänyt seminaareissa ja iltatilaisuuksissa puheenvuoroja esimerkiksi otsikolla: “Ennen ei ollut mikään paremmin”. Myönnettäköön, että tuo väite kuulostaa näin koronan jälkeisessä ajassa vähän erikoiselta. Mutta nostalgian pitäminen totena on haitallista. Siinä on sen pointti. Olen myös käynyt puhumassa aiheesta “Kun jokainen päivä on oltava pääpäivä” pohjautuen kokemukseeni radiossa ja ylipäänsä urallani. Pointtien sekaan olen nostanut keventäviä tarinoita matkan varrelta. Homma toimii ja yleensä yleisö viihtyy hyvin ja elää mukana. Kannatti hävetä silmät päästään alkuun.

Yleisradio kutsuu

Vuosi Radio Rockin lopettamisen jälkeen aloin tehdä Yle Puheelle tunnin mittaista, suoraa radion ajankohtaisohjelmaa, joka kantoi omaa nimeäni. Juontajapareikseni valikoituivat jo pidemmältä ajalta tutut Pirjo Heikkilä sekä Sami ”Hupparihörhö” Kuusela, jonka kanssa olimme kokeilleet Heikelä ja Syylliset -nimistä konseptia aiemmin Youtubeen. Teimme Pirjon ja Samin kanssa vuoroviikoin suoraa ohjelmaa joka maanantai Yle Puheelle. Tietyllä tavalla tuo ajankohtaisohjelma oli jatkumoa Radio Rockille. Homma toimi hyvin, mutta sitten Ylen tilaajajärjestelmä muuttui ja ohjelman piti tehdä tilaa uusille avauksille. Uusi avaus osaltani oli podcast-sarja MC Särren kanssa.

 

Olin tutustunut Särreen alun perin New Yorkissa kuvatessamme JVG:n kanssa tubesarjaa, jossa salakuljetimme suuriin urheilutapahtumiin GoPro-kamerat katsomoon. Kävimme mm. Manchesterissa ja Liverpoolissa kuvaamassa Valioliigan matseissa sekä New Yorkissa NHL:ää, NBA:ta sekä UFC:tä. Jokaisessa jaksossa oli JVG:n ja itseni lisäksi joku artisti tai esiintyvä persoona. Ainoastaan Etihadilla Manchesterissa henkilökunta huomasi, että kuvaamme noilla pienillä kameroilla ja kielsi sen. Vaihdoimme kuvausvälineet kännyköihin ja homma sai jatkua. Särre teki tuolla New Yorkin matkalla vaikutuksen omalla rauhallisella ja pohtivalla olemuksellaan sekä pop-kulttuuritietämyksellään. Eikä ihme, sillä kaveri oli paitsi päätoimittanut Basso-radiota ja -lehteä myös toiminut kotimaisen viihteen kansainvälistymisen edistäjänä.

 

Jäi fiilis, että Särren kanssa pitää keksiä jotain. Seuraavana vuonna teimme herra Särmäkarin kanssa ehkä Suomen teknisesti ja tarinankuljetuksellisesti kunnianhimoisinta ja korkeatasoisinta podcastia kahden tuotantokauden verran Yle Areenaan. Konseptin nimi on Heikelä ja Särre viihteellä ja se kurkisti viihteen takahuoneisiin valottaen viihteen kuluttajille, mitä kaikkea showt ovat syöneet. Ohjelmaa tuotti Jenni Lähteenmäki, jonka järjestämiä Entertainment Business Arena -tilaisuuksia olen muutamina vuosina juontanut. H&S viihteellä on oikeastaan epä-podcast. Podcastin idea kun on olla raaka, kaunistelematon ja viimeistelemätön. Meidän juttu oli päinvastainen. Tarkkuudella hiottu audiosarja, jossa tarinaa viedään musiikin, äänitakaumien, haastatteluiden kera eteenpäin sulavana kokemuksena. Vanha radiokollegani Kimmo Saarelainen puhalsi sarjan efekteihin ja leikkausarpiin juuri sopivaa kimalletta. Olen hyvin ylpeä tuosta podcastista. Se löytynee edelleen Yle Areenasta.

Ruokalistoja, sääntöjä ja järjenjättiläisiä

Radion loppumisen jälkeen tein Suomen suurimmalle televisiokanavalle MTV3:lle Suomen lapsellisin ruokalista -ohjelmaa. Tuossa ohjelmassa sparrasin lapsia valmistamaan ravintoloille uusia ruokalistoja. Se oli piristävää vaihtelua (vähän kuten digitaalinen muistolehtokin) verrattuna testosteronin täytteiseen Radio Rockiin, joka oli turboäijäilyä.

 

Sitten vuorossa oli entisen MTV:n ohjelmajohtajan, Jorma Sairasen ideasta lähtenyt Sääntö-Suomi-ohjelma. Teimme pilottijakson, jossa oltiin muun muassa Helsingin Kalliossa ihmettelemässä, miksi siellä asui niin paljon selkävaivaisia ihmisiä, ainakin hierontapaikkojen määrästä päätellen. Kaupunginosa on tunnettu lukuisista thai-hieromalaitoksistaan. Minut varustettiin kuin vakoilujännärissä konsanaan piilotetulla mikrofonilla ja painelin hieromapaikkoihin kyselemään, mitä palveluja oli tarjolla ja kuinka paljon mikäkin maksoi. Pilottijakson nähtyään kanava oli innoissaan. “Kovaa kamaa”, sieltä kehuttiin.

 

Kun itse ohjelmaa alettiin tehdä, tein näin jälkikäteen ajateltuna virheen. Olin osa käsikirjoitustiimiä, mutta en ottanut kunnolla vastuuta sarjan kirjoittamisesta. Olin myös liian solidaarinen työryhmän kesken. Kun kerroin kanavan positiivisesta palautteesta Kallion hieromalaitoskierrokseen liittyen, minulle vastattiin käsikirjoitustiimin suulla, ettei sitä voi laittaa ohjelmaan, sillä siinä nauretaan ihmiskaupan uhreille. Jos siinä olisi ”naurettu” niille miehille, jotka käyvät hieromalaitoksissa, se olisi ollut ok. Tässä kohtaa minun olisi pitänyt ottaa ohjat ja todeta: “Fuck it. Tämä tehdään ja unohdetaan ylimääräinen arpominen.”

 

Ei ollut kysymys, kenelle nauretaan, vaan miten maassamme sääntöjä kierretään tai noudatetaan. Siitä ohjelmassa piti olla kyse. Kallion kierros oli ohjelman tilaajan toive ja minun olisi pitänyt tehdä siitä kynnyskysymys. Sääntö-Suomesta tuli jälkikäteen ajateltuna liian myötäkarvaan silittävä, liian kliininen ja liian kiva. Siinä olisi ollut aineksia mihin vain.

 

Kun kuvasimme Sääntö-Suomea, minulle tarjottiin juontajan roolia Maikkarin uudessa gameshowssa Järjen Jättiläinen. Siinä haettiin mainoslauseen mukaan Suomen älykkäintä ihmistä. Sitä jouduttiin teknisistä syistä johtuen taltioimaan hyvin lyhyissä pätkissä, välillä 5 sekuntia kerrallaan, jotta pystyttiin tarkistamaan oikeat vastaukset välissä. Yritin juontaa sitä parhaan kykyni mukaan mahdollisimman flow-tilassa, mutta se oli taukojen takia aika erikoista touhua. Lopullisesti ohjelman sotki kesto. Ensimmäisen jakson leikattu versio oli 69 minuuttia pitkä, vapaasti hengittävä kokonaisuus. Kestossa oli pieni ongelma, sillä sen tuli olla 42 minuuttia, jotta se mahtui ohjelmapaikalleen mainoksineen päivineen. Itse tehtäviä ei voinut poistaa, joten ohjelmasta piti leikata kaikki mahdollinen keskustelu ja reagointi pois. Sanotaan nyt näin: Ohjelma ei ollut suksee.

Heikelä Syndrooma

Riku Rantala ja Tunna Milonoff kävivät vieraana juontamissani radio-ohjelmissa useammin kuin kukaan muu. Mikä tahansa kirja, dvd-boksi tai uusi kausi ohjelmaa olivat hyviä syitä kutsua heidät vieraaksi. He ovat paitsi loistavia tarinoitsijoita myös älykkäitä maailmankansalaisia, joiden kanssa oppi aina jotain uutta.

 

Olimme yhdessä Risto Kuulasmaan, Kimmo Syvärin ja Jan Zapaskinikin kanssa kehitelleet Ylelle parin vuoden ajan räväkkää talkshowta, mutta tuottaja Kuulasmaan siirtyessä itse Yleisradiolle pomohommiin, suunnitelmat jäivät siihen. Kuitenkin tuon ohjelma-ajatuksen jälkiväreilystä aloimme kehittää Rikun ja Tunnan Gimme Ya Wallet -yhtiön ja sen toimitusjohtaja Elise Pietarilan kanssa uutta ajankohtaistalkshowta, joka nimettiin myöhemmin Heikelä Syndroomaksi. Ohjelman myyminen MTV3-kanavalle kesti kaksi vuotta.

 

Heikelä Syndrooman yhtenä inspiraationa oli Real Time with Bill Maher Amerikan maalta. Shown ajatus oli keskustella ajankohtaisista ja yhteiskunnallisista aiheista vaihtuvan vieraspoolin kanssa. Esikuviensa tapaan keitokseen lisättiin myös komiikkaa, josta itselläni oli kokemusta käytännössä nolla. Ohjelma ei tietenkään päässyt lähellekään esikuvaansa, mutta se on sanottava, että se kehittyi jakso jaksolta paremmaksi. Ohjelman housebändinä toimi Mc Solosen vetämä, improvisaatiorappiin perustava pumppu, joka toisinaan naulasi hienosti juuri kuullun keskustelun. Kuinka ollakaan, suurimman osan Heikelä Syndrooman jaksoista ohjasi minut aikanaan Jyrkiin bongannut Taku Kaskela.

Solar Republic

Ohjelman loputtua minusta tuli päätoiminen televisiotuottaja talvella 2019 Solar Republic -yhtiöön. Istuimme alas Sasu Norhomaan, Jukka Helteen ja Heikki Paasosen kanssa. Olimme käytännössä pitäneet tuon tapaamisen jo kaksi kertaa aiemminkin ja tehneet erään pilotin yhdessä, mutta nyt keikautettiin pyörä liikkeelle.

Tuottajan työssä pelaan vahvuuksillani, ainakin niin itsestäni tuntuu. Se on pääasiassa myyntityötä, ideointia ja konseptien rakentamista, budjettien laatimista, ihmisten palkkaamista, työnlaadun ja rahan valvomista sekä ennen kaikkea ongelmien ratkaisua. Erittäin inspiroivaa hommaa.

 

Teimme Neloselle tammi-maaliskuussa 2020 esitetyn Paasosen polttaritoimiston. Sitä oli tekemässä allstar-ryhmä. Se on erinomainen hyvän mielen aurinkoinen ohjelma, jossa toteutuu (vaikka itse sanonkin) loistavasti tunteiden kirjon vuoristorata ja jaksot sisältävät oikeasti oivaltavaa tarinan kuljetusta.

Maaliskuu 2020

Tähän on tultu. Ei tarvitse erikseen kertoa, mitä maailmassa alkoi tapahtua maaliskuussa 2020. Se on tuntunut tätä kirjoittaessa vähän kuin avioerolta. Aihe on koko ajan mielessä ja tunteet aaltoilevat sen ympärillä. Minulla on kuitenkin toiveikas olo kaiken muun paitsi länsimaisen talousjärjestelmän suhteen. Luin joskus 2007-2011 pitkän oppimäärän kummitusjuttuja järjestelmän olemuksesta. Perehtyminen oli pakko lopettaa, sillä se sumensi tulevaisuuden uskon.

 

Tämä on ollut ensimmäinen kerta elossa oleville länsimaalaisille, kun meiltä viedään vapaus itsemääräämiseen. Ai näinkin voi käydä?

 

Riippumatta siitä, mitä on tulossa, uskon elämämme olevan erilaista kuin aiemmin. Maailma on jättimäinen palapeli täynnä yksityiskohtia. Siitä ei voida poistaa paloja ja olettaa sen toimivan samalla tavalla.

 

Olen aina ollut optimisti enkä jaksa kovin kauaa maata pettymyksissä. Tämä kriisi avaa joillekin suuria mahdollisuuksia, mutta ennen kaikkea tämä toivottavasti muuttaa suhtautumistamme kertakäyttökulttuuriin ja ikuisen kasvun eli koron perässä juoksemiseen.

 

Suomi lienee paras paikka maailmassa ottaa vastaa tämänkaltainen tilanne ja selvitä siitä. Sitten voimme auttaa muita.

© 2020 Jussi Heikelä

Evästeet

Design: Studio Tinto

Kuvat: Anthony Ubaud